Tahdon asialla

Olen äärimmäisen epäpoliittinen henkilö. Jaksan hyvin harvoin perehtyä yhteiskunnallisiin asioihin, syihin taikka seurauksiin kovinkaan syvällisesti. Seuraan kyllä uutisia ja lueskelen paljon kaikenlaista, mutta äänekkäät mielipiteeni perustuvat useimmiten lähinnä erittäin vahvaan mutuun.

Ihmisten välinen tasa-arvo, kanssaihmisten tasapuolinen kohtelu ja kaikenlainen oikeudenmukaisuus ovat minun silmissäni omanlaisensa elämisen edellytys, siinä missä arvokas vanhuus, lähimmäisistä huolehtiminen ja muiden edun omani edelle laittaminenkin. Olen äänestänyt kirkollisvaaleissa aina pystyessäni, siunannut kummipojan kirkossa koulutielle, enkä todellakaan ole halunnut lähteä räsäspäiviä kovaan ääneen kritisoineiden eroakirkosta.fi -tyyppien mukaan. Uskon siihen, että muutos mahdollistuu parhaiten sisältä päin – ja että asioilla on lopulta tapana järjestyä.

Tasa-arvoisen avioliittolain ympärillä kiehunut keskustelu tuntui aikanaan kohtuuttomalta, sivistymättömältä ja itse asiassa koko lailla käsittämättömältäkin. Miten se nyt voi olla keneltäkään pois, jos meillä kaikilla olisi yhtälaiset oikeudet niin halutessamme naimisiin menemiseen, perheen perustamiseen ja lähimmäisten rakastamiseen, perinnönjakoon ja yhteiseen sukunimeen. Ja above all: miten mitataan aiheutuneen ahdistuksen määrää heteroavioliittojen säilyttämistä kovaan ääneen puoltavien ja toisaalta tätä homokeskustelua tahollaan jo vuosikausia tai -kymmeniä seuranneen sateenkaariperheiden vanhempien välillä? Kumman arkeen ja elämään avioliittolaki muuttuessaan enemmän vaikuttaisi?

Keneltä minun rakkauteni on pois, miten se kuuluisi ulkopuolisille yhtään sen enempää kuin esimerkiksi naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin tai eläkeläispariskunnankaan?

Nimenomaan. Ei mitenkään, eikä keneltäkään. Piste.

Vaikkka olen  tässä viime vuosien aikana työni puolesta osallistunut kymmeniin iloisiin perhejuhliin, omien rakkaideni hääjuhlien lisäksi, niin jotenkin ajatus siitä, että itse koskaan päätyisin moisen tilaisuuden keskipisteeksi, omaa rakkauttani muiden kanssa jakamaan on tuntunut sanalla sanoen absurdilta. En yksinkertaisesti ole koskaan ajatellut itse meneväni naimisiin. En koskaan.

Olen ollut kaasona useammalle ystävälle, saatellut vilpittömästi onnellisena, kyynelsilmin ja iloiten niin sisareni, parhaan ystäväni, kollegani kuin useamman sielunsiskoni avioliiton satamaan. Ollut tukena ruuhkavuosien ja sitä kautta parisuhdehankaluuksien ilmetessä, pyrkinyt objektiivisiin mutta suorasanaisiin keskusteluihin niitä pyydettäessä. Jaksanut muistuttaa perheen ja parisuhteen vaatimasta jatkuvasta työstä, omasta ajasta ja siitä, että kompromissien tekemisen opettelu tekee meille kaikille ihan todella hyvää. Kuivannut kyyneleitä kolmiodraaman melskeeseen joutuneen poskilta, vannonut veristä kostoa kaikille maailman sydäntensärkijävatipäille ja luvannut, että tämäkin maailmanloppu vielä helpottaa aikanaan, vaikkei se nyt siltä tuntuisikaan. Järjestänyt sokkotreffejä, polttareita, babyshowereita, rotinoita ja interventioita – kullekin tarpeensa mukaan.

Mutta koskaan, en koskaan ole osannut ajatella, että tämänkaltaiset elämäntapahtumat millään tasolla koskettaisivat minua. Tai olisivat ylipäätään minulle mahdollisia, monestakaan syystä.

En ole ajatellut olevani parisuhdeihminen, en kuvitellut viihtyväni aloillani vuotta-kahta pidempään. En uskonut kelpaavani kenellekään, tai uskaltanut miettiä miten mukavaa, raivostuttavaa, ihanaa ja haastavaakin oman elämän jakaminen jonkun toisen kanssa voisi olla. Haaveileminen siitä, että joku rakastaisi minua juuri tällaisenaan; kauhapäisine juttuineni, lievästi maanisine vitseineni, menkkahirviönä huurutessa, verkkoja solmuun soutaessa tai mainoksille vollottaessani oli vaan täysin out of question. Not my cup of tea really, totesin kyselijöille ja jatkoin matkaani.

Niin. Niinhän sitä olisi tosiaan luullut. Ahhahhhaha. 

 

Tänään meillä skoolataan tasa-arvoiselle avioliittolaille, viisaille päätöksille, monimuotoisille romantillisille tunteille, kärsivällisyydelle, halulle ja uskallukselle sitoutua toiseen loppuelämäksi, rohkeudelle, kärsivällisyydelle, oikeuden toteutumiselle ja päin keihäitä menemiselle. 

Sillä suurin niistä on rakkaus. 

[Ja juujuu, ei nyt panikoiduta siellä. Ei täällä mitään häitä edelleenkään suunnitella. Vielä. *nnnggghh*]