Hopun loppu
Oikeastaan mitään erityistä ei ole tapahtunut keväisessä Australiassa.
Olen viettänyt paljon aikaa kotona, sillä kuten aina niin myös tälläkin kertaa, kun innostuu kovasti jostakin eli tässä tapauksessa juoksemisesta, uusiutui muutamien kuukausien takainen nivelsiteiden revähtäminen muksujen kanssa peuhatessa. Urheasti yritän nilkuttaa paikasta toiseen ja keksiä uusia teorioita tramponiilla hyppimiseen ilman hyppimistä ja tassuni lisäturmelemista. Iltaisin ehkä musta aistii jonkinasteista jomotusta, kun hostdaddy sanaakaan sanomatta tuo kivunlievitystä aussilaisittain eli kylmägeeliä ja jäitä (baileyssillä).
Toisaalta kun ei pääse kovin nopeasti kirmaamaan, laajentuu näkökenttä huomattavasti. Yhtäkkiä oivaltaa, ettei tarvitse noudattaa aikatauluja, vaan sitä voikin lähteä liikkeelle reippaasti ajoissa ja pysähtyä puolivälissä tuijottamaan puussa paistattelevaa papukaijaa ja myöhästyä. Ihan parasta on ontua perille suomalaisen musiikin tahtiin: Tarifan viikkoa lukuunottamatta en ole yli kahteen kuukauteen jutellut kasvotusten suomeksi, joten kotimaan kielestä on tullut vähän kuin oma hassu salakieli. On hirveän ainutlaatuista, että osaa puhua sujuvasti jotain, mistä kukaan muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä.
Rauhallinen rytmi opettaa löytämään muitakin ainulaatuisuuksia arjesta. Tällä viikolla mut on saanut hymyilemään esimerkiksi kuusivuotiaan kevätkirmailut…
…neljävuotiaan ylpeys kouluuntutustumispäivän jälkeen…
…kaksivuotiaan synttäririemu…
…ja ihan vaan se, kun saa avata aurinkoisena päivänä sateenvarjon autossa.
Toisinsanoen, enää ei ole kiire mihinkään.
aada xx