Oivallushöpinää

Uusi viikko sumujen saarella (kuvan ylälaita antaa viitettä siihen, että sanontaan on syynsä.) alkoi todella lupaavasti, sillä kotipihamme vieressä alkoi jotakin parasta ikinä: sillan korjaustyöt. Piha-aitaamme mahtaa painautua peppumme muotoiset jäljet, niin ahkerasti siellä on istuskeltu katsomassa tätä maailman kahdeksatta ihmettä. Hostäiti on iloinen, ettei ole ehtinyt pestä olohuoneen ikkunoita, sillä nenänjälkien määrä ylittää laskutaitoni.

Maanantain höpötysoivallukseni oli se, että huomasin kotiutuneeni perheeni auvoiseen arkeen melkoisen hyvin. Huomasin, että harva kuvamateriaali on enää julkaisukelposta. Mulla on kivaa vauvojen kanssa, miettikääs sitä!

Olenko muistanut kertoa, että niin tänä maanantaina kuin muinakin päivinä meillä harjoiteltiin banjo-läksyjä. Kaikki tietävät, miltä lasten musisoiminen kuulostaa. Vannon, että tulen muistamaan loppuelämäni soittoläksyjen sulosoinnut, mutta myös peri-irkkulaisen asenteen: f*ck the life, mä soitan banjoa. Meillä soitetaan sitä siis.

Toinen asennehuomio: tiistai-illasta asti olen viettänyt laatuaikaa sängynpohjalla aina niin ystävällisen oksennustaudin seurassa. Eilen aamulla vahdin kuumehöyryissä kolmevuotiastamme, kuvasta päätellen hänkin tekee kuolemaa. Ei suinkaan, kuopus oli elämänsä kunnossa. Mä koitin olla niin reipas, niin reipas, mutta lapset oikeasti aistii, kun jokin on vialla. Fake it till you make it: toivoton ja turha sanonta, maassa kuin maassa. 

Nyt alkaakin olla jo kiire parantua, sillä mä olen menossa viikonlopuksi Dubliniin! 

aada xx

ps ja niin kuulin, että Suomessa on jo yöpakkasia. Ehkä mulla meneekin ihan kivasti ;)