Viime viikolla tapasin tuhat loistavaa uutta tuttavuutta, soitin paljon kitaraa, tanssin, lepäsin laguunilla, leikittiin kuin lapset rannalla öisin. Alkuviikko oli yhtä riemua ja rallatusta, nuoria elämäniloisia ihmisiä, joita yhdisti bambumökkimajoitus ja muikeat mielet. 

Sitten ilmottauduin kolmen päivän ja yön veneretkelle, jossa oli tarkoitus seilata, sukeltaa ja snorklata.

Paatissamme oli 35 osallistujaa sekä miehistö. Minun pienessä kerrossänkypunkassani nukkui lisäkseni tyttö Texasista, tasan 32-vuotissynttäreitään viettävä poju Briteistä sekä keski-ikäinen thaikku-mies, jonka vaimo valehteli kaikille olevansa sinkku, koska ei kestäisi miehensä kuorsausta samassa huoneessa. Muita matkaajia oli esimerkiksi piippua poltteleva venäläinen, pieni ninjapoika ja hulvaton homopariskunta. 

Seilailtiin saarelta toiselle, kiivettiin paljain varpain kallioilla ja velmuiltiin viidakossa. Kerran satoi ja sitä seurasi sateenkaari. Illat maattiin sikinsokin kannella ja tuijotettiin tähtiä. Kuulostaa niin kliseiseltä, mutta tuntui taivaalliselta.

Snorklaus oli kahlausta ja kiljahduksia. 

Entä sitten sukeltaminen? Se tuntui kaukaisesti samalta kuin ajaisi tosi kovaa, vähän kuin lentokoneen nousu eli parhaalta, vapauttavalta, maagiselta. Veden alla oli kuplien porinaa, kaloja, kilppareita, koralleja ja levollisuus. Sukeltaminen oli niin hienoa. Mahtavaa. Ehkä sitä, mitä sana mielihyvä tarkoittaa. 

Laiva palasi satamaan. Kolmessa päivässä meistä tuli ryhmä, kovin rakas sellainen. Nuorten kanssa vaihdettiin facebookkeja, kiinalaisten pariskunnan kanssa sähköpostit ja lupaukset, että kyläillään ja opetetaan toisillemme englantia ja kiinaa. Tärkeintä ei kuitenkaan ole tuleva, vaan ne hetket, kun kaikki oli vain niin kovin hyvin. 

Luultavasti en tapaa laivalaisia enää koskaan. Tuumin, miten hetkessä ehtii rakastua, sitten sanotaan heit, mutta ei se oikeastaan haittaa. Sitä ehtii rakastua heti uudelleen. Kaikkeen ja kaikkiin.

Olen kovin onnellinen.

aada xx