Viikonloppu oli uskomaton. 

Perjantaiaamuna lähdettiin lautalla Stradbroke Islandille.

Meillä oli talo rannalla, jossa kävi jatkuvasti villidelfiinejä. 

Käytiin kalastamassa, mutta eihän sitä tohtinut: kukapa haluisi delfiinin napata. Kivat kalakaverit kuitenkin kertoivat paremmasta paikasta, poukamasta, jonne kahlattiin suolaisen meriveden ylettyessä lantiolle asti. Lapsi oli kumiveneessä mukana pidellen kippaa, jossa oli koukkuun laitettavia rapuja. Kaksi virvelinheittoa myöhemmin alkoi sataa kaatamalla, niin kovaa, ettei eteensä nähnyt. Kuuden ihmisen saalis oli pieni punainen sintti ja kasa koralleja.

Kalliokävelyillä nähtiin koala ja kenguruita. Oli tuulista ja vesi tyrskyi, kilpikonnat surffasivat aallokossa.

Pääsin pulikoimaan myös lähdevesiputouksilla sekä saaren keskiosan ruskeassa järvessä, joka oli kirkas kuitenkin.

Palanut metsä näytti vaaralliselta. 

Keräsin kassillisen simpukoista, taas.

Ajoin isoa maasturia pitkin rantaviivaa. Renkaiden alla oli pomppuista hiekkaa monta kilometriä. Ajoin myös möykkyisellä metsäpolulla. Auto vain kopsahteli ja venyi, minä painoin kaasua vielä vähän kovempaa.

Mitä jäi mieleen? Tunne, jota kuvaa parhaiten fraasi niin täydellistä että pelottaa.

Se oli. Ja on. 

aada xx