Tästä ajasta ja vähän tulevastakin
Länsi-Australian bush-kodissani ei toimi kerta kaikkiaan tietokoneet. Aada’s Universe jatkaa toimintaansa, hitaasti mutta varmasti. Blogihiljaisuus kuvaa kuplivaa arkea tosin, tätä sekasotkuista seesteisyyttä.
Lähdin kotoa yli kymmenen kuukautta sitten. Seikkailu on saapunut pisteeseen, jossa asiat ovat aivan nurinkurin. Monta kertaa olen kuullut tarinoita, kun ikänsä likinäköinen saa ensimmäistä kertaa silmälasit päähänsä ja yhtäkkiä näkee ensimmäistä kertaa. Olo on muukalaismainen, tunnusteleva. Tuntuu kuplivalta ja kiitolliselta siitä, miten ilo on itsestäänselvä ominaisuus ja silloin kun ei ole, toinen ottaa kädestä ja kertoo, että sinä olet hyvä ja murhe mokoma ihan mitätön.
Tämä aika on ihmeellinen, se on se on. Olen pyydystänyt pythonin ja kerinyt karitsan. Iltoja on ollut kaikenlaisia: koko yön kestäviä dyyniajeluita, lautapeli-iltoja ja peltisuulipippaloita. Olen tutustunut ja ollut minun sijaan me. Pidän päivistä, kun lähden ajamaan ja auto täyttyy sekalaisesta sakista, jota yhdistää tämä hetki ja vipattavat varpaat. Öisin, kun linnunrata loistaa kirkkaimmillaan, tiedän että koko universumissa olen onnistunut löytämään paikan, joka on yksinkertaisesti häkellyttävän hieno.
En halua matkan loppuvan. Ehkä siihen löytyy keinonsa. Se on kai seuraava päämääräni.
aada xx
