Olo on ristiriitainen, jälleen kerran.

Tyhmät kalenterit tuovat paineita tullessaan. Maaliskuu, yliopistohakuaika. Huhtikuu, vappukarkelot ja täynnä keväistä kaverikivaa. Sekä opiskelemattomuuspaineet että kirjaoppimisen himo jaksavat aina välillä muistuttaa, pitäisikö jo tehdä jotain perinteistä ja kouluttautua. Siitä puhumattakaan, miten ihana olisi nähdä livenä läheisiä.

Haluan palata.

Täällä farmillamme on jo vähän viileämpää kuin ennen. Tuntuu virkeältä vaihtelulta pukea pidempää punttia päälle. Tunnesiteet ovat syvät uusiin tapaamiini ihmisiin ja tutuiksi tulleisiin tapoihin. Yhä vain jaksan tuijotella lumoutuneena tähtiä, kutitella koiria ja naurattaa naperoa. Vietetään aina hostvanhempien (kämppisten, kuinka vain) kanssa loistoaikaa, sekä kotona että missä milloinkin. Homma toimii ja hyvä niin.

Haluan jäädä.

Ja sitten minä tyhmä menin googlettelemaan maailmaa. Rajasin alueen Oceaniaan ja vapaaehtoistyöhakuihin tuli pelkän Australian lisäksi myös vaikka minkämoista saarta, joista en ole ikinä kuullut.

Haluan lähteä.

Mitä tässä kuuluisi oikein ajatella? Ei aavistustakaan.

Viime viikonloppuna vieraillessani Perthissä eksyin kerran. Kulkiessani sateessa kartta kädessä löytäen lähinnä vain kauniita katutaideteoksia hihitin, kuinka monta kertaa olen ollut samanlaisessa jamassa ennenkin. Pysähdyin nurkkabaariin take-away sushille ja tuumailin, kuinka loputon on löydettävä tie.

Tie, tie on niin kutsuva. Eikä se himo laannu, ei sitten millään.

Apua.

aada xx