Mä ja meri ei olla aina oltu bestiksiä. Kasvoin keskellä metsää, joten kaikenmoinen kiipeily on ollut hauskempaa kuin hengailu hyytävässä Yyterissä.

Matkallani jokainen mesta on ollut meren äärellä. Ollaan pikku hiljaa tutustuttu. Ensin käytiin läpi romanttinen rakastuminen, jolloin jokainen tyrsky tuntui täydelliseltä. Ah, miten aurinko nousee nätisti, uh, miten ulappa on usvainen. 

Meidän eka riitamme oli itärannikolla. Meillä oli rantatreffit, joille olin varustautunut varmoin vermein. Oli kirjaa ja kuplivaa sitruunavettä. Sitten kuulemma piti ottaa rennosti.

Että, kun oli kamalaa. Oli kuuma, hiekassa hikoilutti ja kaikki katsoivat ja kälättivät. Vedessä tyypit vaan tuuppivat.

Pidettiin tauko. Sitten tajusin, mitä mä meidän suhteelta oikein haluan. Kun kävin sukeltamassa, käsitin, ettei ole pakko olla lattea ja lojua vain. Mun täytyy konstailla, olen liian vilkas vaikenemaan.

Siispä viikonloppuna siirryttiin taas uudelle tasolle, nimittäin surffaamaan! Löysin laudan ja yhtä kokemattoman surffikaverin. 

Surffaus on vaikeaa. Nyt on naarmuja ja kipeimmät lihakset koskaan. Mutta tuli tirskuttua. Muutaman kerran melkein pääsin pystyyn, kunnes putosin taas.

Nyt odotan, että pääsen harjoittelemaan. Haluan tulla hyväksi. Olen optimistinen, koska meri ja mä ollaan nyt tasapainoisia tovereita. Oikeastaan sitä kelpaa kertoa, että tässä on kyse kumppanuudesta. On se vaan niin metka. Mieletön.

aada xx