Peilistä minua katsovat tutut kasvot. Olen nähnyt ne jo ennen kuin ymmärsin mikä peili on. Peilistä minua katsoo isäni. Valitettavasti. Onneksi.

Onnea isälle!

Nainen, kuka sinä olet työelämässä? Oletko kovakuorinen, perinteistä yritysjohtajatyyppiä (eli miestä) muistuttava persoona? Päättäväinen, vankkumaton, omia mielipiteitään kovaäänisesti ilmaiseva ja ärhäkkäästi puolustava leijona. Vai ovatko vahvuutesi sosiaalisissa taidoissa? Oletko työyhteisössä se tyyppi, jolle ihmiset luottavat huolensa, jonka seurassa viihdytään ja joka kuntelee kahdella korvalla ennen kuin avaa yhden suuren suunsa?

Itse profiloidun vahvasti jälkimmäiseen ihmistyyppiin työpaikalla, vaikka kotioloissa asusteleekin se voimakastahtoinen leijona. Töissä olen kuitenkin tarkoituksella mukava, olen aina ollut. Aamuisin muistan aina tervehtiä työkavereita hymyllä ja jollen ole myöhässä aamun palavereista pysähdyn vaihtamaan kuulumisia. Tiukassa neuvottelutilanteessa pysyn rauhallisena. Kuuntelen tarkasti, annan muiden meuhkata ja oman mielipiteeni ilmaisen tietoisen rauhallisella, hieman madalletulla äänellä. Puheenvuoroni päätän hymyyn. Ja kun pomo pyytää minua hoitamaan minulle epämieluisia tehtäviä, pyrin olemaan järkevä. En jää turhaan jankkaamaan pomolle vastalauseitani vaan suoritan tehtävän kiltisti, mutta itselleni mieluisalla tavalla. Koskaan ei ole valitettu.

En ole koskaan kuvitellut enkä kokenut, että tämä kiltteyteni estäisi minua etenemästä urallani. Vastuitani töissä on lisätty kokemuksen karttumisen myötä ja olen omasta halustani päässyt tekemään niin sanottua kansainvälistä uraa ulkomailla. Vähän aikaa sitten kuitenkin osallistuin johtamiskurssille, jonka yhtenä osana oli kerätä anonyymiä palautetta omasta työstä ja työskentelytyylistä kolleegoilta ja esimiehiltä. Printattuani palautteet online-systeemistä aloin ahnaasti käydä niitä läpi. Odotuksieni mukaisesti ihmiset ylistivät tekemääni työtä ja kuvailivat minua hyväksi tiimipelaajaksi, viisaaksi, luotettavaksi ja kaikin puolin mukavaksi tyypiksi, jonka kanssa kaikki haluavat tehdä töitä. Olin pakahtua hyvän olon tunteeseeni kunnes näin sen yhden punaisen kommentin. Se kuului kaikessa ytimekkyydessään näin: Liian kiltti. Helppo ajaa yli.

Yksi kommentti, joka pysäytti minut ajattelemaan. Onko ylitseni ajettu? Onko mielipiteeni joskus tallottu tai onko minua jätetty kuulematta? Hetken mietittyäni tajusin, ettei näin ole koskaan käynyt, mutta kenties ulkoisen olemukseni takia ihmiset, jotka eivät ole suoraan työskennelleet kanssani kuvittelevat näin. Toisaalta tähän kommenttiin liittyy hämmentävää ajattelua. Ensiksi, mikä on liian kiltti? Liian kiltti ollakseen amattillisesti pätevä? Vaiko liian kiltti puolustamaan mielipiteitään? Toiseksi, mielestäni on huolestuttavaa, jos tiimityön sijaan etsimme nykyään työyhteisöstämme niitä, joiden yli ajaa. Miksi ajaa kenenkään yli? Eikö olisi paljon kunniakkaampaa antaa asioiden puhua puolestaan ja edetä omien ansioidensa avulla ketään polkematta?

Tämän kommentin antaja todennäköisesti siis arvostaa niitä, jotka saapuvat työpaikoille kuin sotatantereelle, torvet soiden ja valmiina raivoisasti lyttämään kaiken ympärillään kunnes valokeilassa on jäljellä enää oma perse. Ja useinhan nämä ärisijät etenevätkin nopeasti, mutta olen nähnyt myös niitä, jotka lopulta kaatuvat omaan epäpätevyyteensä. Ei kannata huutaa kovaa, jos ei osaa sanoa mitään.

Kommentin jättäjä ei todennäköisesti myöskään tullut ajatelleeksi sitä, että koska ihmiset pitävät minusta he kertovat minulle asioita, joita eivät uskalla mainita ärisijöiden ja lyttääjien kuullen. Näin saan tärkeää tietoa yrityksen eri osastoilta, joka auttaa minua näkemään kokonaisuuksia. Sosiaalinen pörriäinen saa myös työssään tarvitsemansa avun nopeasti, sillä ihmiset haluavat nähdä hänen menestyvän. Kuinka monta kertaa olenkaan nöyrästi lähestynyt kolleegoitani naurettavan tiukkojen deadlinejen kanssa ja he ovat hyvää hyvyyttään viettäneet iltojaan minun raporttieni parissa. Ja sen jälkeen minun kustantamillani drinkeillä. Koska se on kohtuullista, ei liian kilttiä.

Ja ulkomaankokemukseni perusteella voin sanoa, että kiltteys vaikuttaisi toimivan universaalisti. Ihminen vastaa usein hymyllä hymyyn ja auttaa auttajaansa. Selkäänpuukottaja taas jää usein yksin ja ärisijän seurassa ei kukaan viihdy. Itse aion jatkaa sosiaalista kiltteyttäni töissä. Se tuntuu minusta oikealta. Pitäisi kyllä vielä jaksaa olla yhtä kiltti kotonakin.

Huom: Kiltti saa olla, mutta ei tyhmä!