Ajoitus Hukassa
Muutaman vuoden päästä täytän kolmekymmentävuotta. Tiedän sen siitä, että moni ystävistäni on marssinut avioliittoon ja työn alla ovat ensimmäiset lapset. Niin, me korkeasti koulutetut kaupunkilaisnaiset etenemme määrätietoisesti ennalta kirjoitetun suunnitelman mukaisesti. Emme tiedä mitä termit “shot gun wedding” tai “onnellinen yllätysraskaus” tarkoittavat. Meidän maailmamme rakentuu tarkasti harkittuihin päätöksiin, jotka tehdään juuri silloin kuin asiaan kuuluu meitä ympäröivän sosiaalisenpiirin mukaan.
Kaikki ajallaan. Tuo lähestyvä rajapyykki alkaa kuristaa kurkkuani. Parisuhteeni juhli juuri kymmenvuotispäiväänsä. Sen seurauksena keskutelut ystävieni kanssa ovat siirtyneet egosentrisistä urasuunnitelmista painostavaan perhesuunnitteluun. Pian kolmekymppinen “vanha pariskunta” ilman lapsia tai edes suunnitelmaa auvoisesta perhe-elämästä herättää ympäristössään epäileviä kulmienkohotteluja ja mikä pahempaa, huolestuneita huokauksia. Toteamus “nyt ei vaan ole vielä sen aika” nostattaa vastaväitevyöryn, joka hetken purkautumisen jälkeen muuntuu epäuskoiseksi päänpyörittelyksi.
Kaksikymppinen on oikean ikäinen ottamaan riskejä elämässään. Etsimään elämäntarkoitusta eri opiskelualoilta, työpaikoista ja parisuhteista. Matkustelemaan, kokemaan ja näkemään. Silloin on aikaa tehdä virheitä, suuriakin, sillä kaikki on vielä korjattavissa. Aika on mahdollisuus, ei rajoite.
Nelikymppisenä eletään niin kutsuttua “elämän makuista elämää”. On perhe, ura, koti, ystävät ja harrastukset. Tuo itsevarma nainen on ylpeä saavutuksistaan eikä vaihtaisi pois hetkeäkään. Elämän suola ovat kokoperheen illalliskutsut, lasten syntymäpäivät ja vuoden kruunaavat helpot pakettimatkat ulkomaille. Suunnitelma on toteutuksessa.
Minun suunnitelmani on vielä pöytälaatikossa. En tiedä mikä minusta tulee isona, saanko papinsiunauksen suhteelleni tai tarvitseeko meidän koskaan ostaa lastenistuinta autoomme. Etsin unelmatyötäni ja haaveilen kiertäväni maailmaa. Toteuttan unelmiani pala palalta, hitaasti, ilman aikataulua. Silti tuo kolmekymppisyys ahdistaa minua. Pian olen ystäväpiirini ainoa kuohuviinilasiin hukuttautuva ikiteini muiden skoolatessa Pommacilla kasvavien mahojensa kanssa.
Toisaalta, minä en ole koskaan pitänyt Pommacista ja epäsuunnitelmallinen onnellisuuden tavoitteleminen tuntuu minusta yhä mielekkäämmältä kuin valmiiksi kirjoitetun elämänsuunnitelman toteuttaminen. Niinpä olen päättenyt täyttää lasini shampanjalla aina tilaisuuden salliessa, niin häissä kuin ristiäisissäkin. Olenhan vasta alle kolmekymppinen. Ensimmäiset rypytkin ilmestyvät kuulemma aikaisintaan kolmevitosena. Silloin vasta sattaa alkaa todella ahdistaa, mutta siihen asti; kippis ystävät!