Pukeuduin kaupasta ostettuihin valmisvaatteisiin ensimmäistä kertaa vasta teini-iän kynnyksellä. Muistan edelleen sen euforisen päivän, kun äiti osti minulle kaupasta farkut. Olin tuolloin ehkä 11-vuotias ja joka ikisellä luokkakaverilla oli jo farkut, mutta itse kuljin aina äidin tekemissä vaatteissa. Alakouluikäisenä innostuin tekemään myös itse omia vaatteitani ja huristelemaan äidin saumurilla.

Muutin lukion jälkeen pois kotoa jatko-opiskelemaan ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että sain päättää täysin itsenäisesti omista vaatevalinnoistani. Se tuntui vapauttavalta. Tässä vaiheessa vaatteiden ompelu oli jäänyt jo pois kuvioista. Oli helpompaa kävellä suoraan Vero Modaan ja ostaa ”jotakin kivaa” päällepantavaa, joka todennäköisesti lensi kirpputoripöytään seuraavana vuonna. Joka ikinen kerta vaatetta ostaessa mietin, mitäköhän äiti tästä vaatteesta kommentoisi. Todennäköisesti se oli, että ”no, tuonhan olisi voinut tehdä itsekin!” Jollakin tapaa häpesin ostaa valmiita vaatteita, joista puuttui tietynlainen vaatteen arvostus ja oma kädenjälki. Meni pitkään, ennen kuin äidin ääni takaraivossa alkoi hiljentyä vaateostoksia tehdessä. (:’D)

Vuonna 2013 muutin toiselle paikkakunnalle uuden opiskelupaikan perässä. Tiukan opiskeljabudjetin vuoksi aloin priorisoida mieluummin porkkanoihin kuin bilepaitoihin. Minusta alkoi tulla todella nirso vaatteiden suhteen. Joka ikinen käytetty euro, oli pois vessapaperista ja kaurahiutaleista. Ymmärsin, että shoppailin usein vain haluun, enkä tarpeeseen. Olin kadottanut lapsuudessa opitun arvostuksen vaattekappaleita kohtaan. Ihmisten arvostus vaatteita kohtaan on ylipäätän kadonnut; kaikista maailman vaatteista 73 prosenttia päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi sen sijaan, että niiden materiaali käytettäisiin uudelleen.

Luulin ennen olevani hyvä ihminen, kun varasin kirpputoripöydän vähintään kerran vuodessa ja kärräsin myyntiin kelpaamattomat rätit UFFin kierrätyslaatikkoon. Kierrättäminen ei ole kuitenkaan ratkaisu ongelmaan: kirpparilla sata muuta ihmistä myy samanlaisia nyppääntyneitä vaatekappaleita, jotka eivät kelpaa enää kenellekään. Tai jos kelpaavat, ne kestävät uudella käyttäjällä vain muutaman kerran, kunnes vaate joutaa enää vain polttouuniin. Hyväntekeväisyyteenkään lahjoitetut vaatesäkit eivät ole välttämättä sen parempi vaihtoehto. Lahjoitetuista vaatteista noin 70 prosenttia päätyy Afrikan maihin myytäväksi, mikä ei olekaan niin hyvä juttu, koska myyntivoitot eivät päädy kehitysmaiden omiin kukkaroihin. Lisäksi vaatesäkkien vastaanottaminen estää maan oman käsityötuotannon kehittymistä.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että mitä ”vanhemmaksi” tulen, sitä enemmän alan muistuttamaan äitiä ja alan palata takaisin juurilleni. Se tuntuu pirun hyvältä. Olen alkanut ymmärtämään äidin sanomisia siitä, miksi itse tehtyyn vaatteeseen syntyy ihan erilainen suhde kuin valmisvaatteeseen: ”kun vaatteen on tehnyt itse, siitä ei raaski luopua, ja siitä haluaa pitää hyvää huolta.”

Siksi olen päättänyt, että seuraavaan vuoteen en osta uusia vaatteita kaupasta, vaan tarpeen tullen ompelen vaatteen itse. Koen, että itse ommeltu vaate on ympäristön kannalta parempi vaihtoehto kuin teollisesti tuotettu massavaate, vaikka toki kangasmateriaalien ostaminenkin kuormittaa jonkin verran ympäristöä. Pyrin käyttämään kuitenkin kierrätysmateriaaleja ja tarkasti harkittuja kankaita.

Haaste alkaa tänään 14.11.2018 ja loppuu 14.11.2019. Vuoden aikana en saa ostaa mitään valmisvaatteita kaupasta, mukaan lukien urheiluvaatteet, asusteet ja kengät. Vuoden aikana sallin kaupasta kuitenkin sukkien, alusvaatteiden ja sukkahousujen oston tarpeen vaatiessa. Lisäksi sallittakoon kaksi poikkeusta: villakangastakki (entinen on ostettu ysiluokalla ja jumittuu nykyään hartioihin) ja uudet kesätennarit, jos nykyiset converset leviää lopullisesti.

Vihdoinkin minusta tuntuu siltä, että olen menossa sinne, minne minun kuuluukin. Takaisin kotiin, äidin saumurin luo. ❤

Kuva: puhelinräpsy viime kesältä, jolloin ompelin kuvassa näkyvän ”Inari Tee Dress” -mekon. Tykkään tästä kuvasta erityisen paljon, koska lempivärini on tummanvihreä ja oon kuvassa jotenkin tosi oma, luonnollinen itseni, vaikka mun on ollut aina vaikea hyväksyä sitä, että oon kesäisinkin niin kalkkilaivan kapteeni! 😀