Onneksi olkoon, kolmikymppinen!

Me vuonna 1987 syntyneet suomalaiset täytämme tänä vuonna 30 vuotta. Onneksi olkoon! Meitä on yhteensä noin 60 000, ja olemme nyt parhaassa iässä rakentamaan sekä yhteiskuntaa että omaa elämäämme.

Ikäluokastamme on tehty suuri pitkittäistutkimus, josta selviää, että joka viides meistä on hakenut apua mielenterveyden ongelmiin. On masennusta, paniikkihäiriötä ja vaikeuksia löytää elämän suuntaa.

Osasyy suureen lukemaan on se, että meidän aikanamme asioista puhutaan ääneen. Erilaiset elämäntarinat piirtyvät tilastoihin. Olisiko vaari kehdannut mennä terapiaan? Tuskin. Vaari meni hammasta purren metsätöihin.

Talvisota, are you kidding me?

Marsalkka Mannerheimin päiväkäskystä ja puusuksista on ikuisuuttakin pitempi matka 2000-luvun some-elämään. Uskomatonta kyllä, mutta me kolmikymppiset kärsimme yhä toisen maailmansodan taakasta.

Omien vanhempiemme lapsuus sodan aiheuttamien traumojen keskellä periytyi 1980-luvun koteihin turrutettujen tunteiden, alkoholismin ja suorituspaineiden muodossa.

Vanhempamme ovat haasteita huolimatta tehneet nuoresta asti valtavasti töitä ja myöhemmin pyyhkineet pyllyjämme 1990-luvun lamavuosina. He ovat jälleenrakentaneet sotienjälkeisestä Suomesta parhaan mahdollisen meitä varten.

Paineen alla jokainen on tehnyt parhaansa. On paljon, mistä saamme olla kiitollisia.

Todellisuus vastaan minä

Keitä me kolmikymppiset olemme nyt? Kaukonäköisimmät käyvät töissä ja maksavat asuntolainaa ennätyspienellä korolla. Joukkoomme mahtuu jo monia äitejä ja isejä, jotka vaihtavat oman jälkikasvunsa vaippoja. Yhtä lailla moni vielä opiskelee ja pohtii hiuksia haroen, mikä minusta oikein pitäisi tulla.

Arkea pyöritetään nykyään sykäyksittäin vuoden mittaisilla määräaikaisilla työsopimuksilla. Meidän kolmikymppisten on lähes mahdotonta sitoutua työelämään.

Vaikka olisit kuinka pätevä, sotkeudut nopeasti pätkätöiden köysirataan pystymättä muodostamaan työelämän identiteettiä. Vanhempiemme on vaikea käsittää tätä.

 – Haluanko tehdä tätä vai pitäisikö sittenkin kokeilla jotain muuta? Olenko tarpeeksi arvokas, että saan vielä yhden määräaikaisen työsopimuksen?

Muiden asettamille paineille et voi mitään. Tärkeämpää onkin, mitä itse itseltäsi vaadit. Kun katsot peiliin, kuka katsoo takaisin?

Hengitä syvään ja etsi lapsuuden minäsi ahdistuksesi keskeltä. Oletko yhä se sama Jenni tai Ville, joka pakkasi elokuussa 1994 ensimmäisen koulureppunsa?

Tavoitteet – uhka vai mahdollisuus?

Olit sitten pätkätöissä tai tuore äiti tai isä, hymy- ja huolirypyt silmiesi ympärillä ovat syventyneet kuin huomaamatta. Kiirettä on pitänyt.

 – Mitä juuri minä tahdon elämältä?

Onnekkaimmilla on hyvä työsuhde ja persoonaan sopiva tutkinto, ehkä niitä lapsia. Kiintopisteiden ympärille voi rakentaa elämän, joka muistuttaa etäisesti 1950-lukuisten vanhempiemme elinkaarta: työ, parisuhde, asuntolaina, lapset ja ystävät.

Jos jokin näistä puuttuu, hätä tuntuu 30-vuotispäivänä suurelta. Onkin oleellista miettiä, kuka elämäsi tavoitteet on asettanut: sinä vai edellinen sukupolvi?

Tärkein päiväsi on tänään

Mitä tahansa elämässä haluatkin, ehdit vielä saavuttaa sen. Meidän ikäluokkaamme on siunattu mahdollisuudella kouluttautua, halvoilla ulkomaanlennoilla, ehkäisypillereillä ja hedelmöityshoidoilla, KELAn tukemalla psykoterapialla ja helpoilla deittisovelluksilla. Olemme vapaita.

Sinua ei estele juuri mikään muu kuin sinä itse. Kaikki muu on ulottuvillasi – ihan totta – pelkällä napin painalluksella.

Ota minuudesta koppi ja rakenna itsellesi se elämä, jonka ansaitset. Tee parhaasi oman sukupolvesi painekattilassa, kuten vanhempasikin tekivät. Myös heidän vanhempansa tekivät parhaansa, vaikka me emme sitä enää ymmärräkään.

Saat ja joudut etsimään voiman sisältäsi yksin. Se on sinun taakkasi, koska olet syntynyt vuonna 1987. Samalla se on suuri lahja.

————-

Äärimmäinen – Helena Nurmikari

Kirjoittaja on vuonna 1987 syntynyt filosofian maisteri ja copywriter.