Onnesta on vaikeampi kirjoittaa

Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2014 asti. Se on ollut tärkeä osa elämääni jo pitkään. Nyt tuntuu siltä, että blogin nimi oli enne. Vaikka en silloin aloittaessani tiennytkään kohtaavani niin monta mutkaa matkan varrella. Vaikka jossain vaiheessa matkaa en enää jaksanutkaan uskoa omaan lapseen. Silti minulla oli aina aavistus hänestä. Aavistus meidän ihanasta pojasta, joka tekee jokaisesta päivästä paremman.

Tämä blogi on toiminut minulle terapiana vaikeimpina hetkinä. Se on tarjonnut minulle vertaistukea ja olenkin saanut olla kuulemassa monien lukijoiden tarinoita. Tarinoita, jotka ovat olleet niin samankaltaisia omani kanssa ja kuitenkin omanlaisiaan. Tarinoita, jotka ovat saaneet minut uskomaan parempaan tulevaisuuteen ja tarinoita, jotka ovat saaneet minut pelkäämään lapsettomaksi jäämistä. Minun oma tarinani sisältää useita menetyksiä, mutta nyt myös suurimman lahjan. 

Onnesta on niin paljon vaikeampi kirjoittaa kuin surusta. Onnelliset hetket tuntuvat kaikkein henkilökohtaisimmilta, eikä niitä haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Osittain sen vuoksi viime aikoina on ollut niin vaikea kirjoittaa. Olen liian onnellinen.

Olen päättänyt jättää aktiivisen kirjoittamisen. Tämä blogi on ollut vauvakuume-, keskenmeno- ja lapsettomuusblogi. En osaa muuttaa sitä vauvablogiksi.

Olen halunnut koko bloggaamisurani ajan pysyä nimettömänä. Olen kieltäytynyt useista lehti- ja tv-haastattelupyynnöistä sen vuoksi. En ole kertonut blogista muuta kuin miehelleni ja kieltänyt häntäkin lukemasta. Olen ajatellut, että minun ei tarvitse rajoittaa tekstiä, kun kukaan tuttu ei ole lukemassa. Olen kirjoittanut ainoastaan teille, jotka olette kokeneet saman. 

Viime aikoina useampi tuttuni ja lähipiiriini kuuluva on löytänyt blogini vahingossa. Se ahdistaa minua, enkä enää kykene kirjoittamaan mitään henkilökohtaista. Ja silloinhan blogista katoaa sielu, kun kirjoittaja ei oikeastaan jaa itsestään enää mitään.

Olen kiitollinen jokaiselle, joka on lukenut blogia ja kulkenut pienen hetken tällä matkalla mukanani. Kiitos jokaiselle, joka on kommentoinut tai lähettänyt sähköpostia. Toivottavasti olen voinut antaa teille yhtä paljon kuin olen teiltä saanut. Minulle saa edelleen laittaa sähköpostia ja vastailen niihin parhaani mukaan. Toivottavasti voin antaa jollekin toivoa siitä, että menetysten jälkeen voi olla vielä elämää. Vuosien yrittämisenkin jälkeen voi tulla vielä äidiksi. 

Minulla oli kauan sitten aavistus hänestä. Ja nyt hän nukkuu sylissäni, eikä elämä voisi muuttua enää yhtään paremmaksi.