En mä tiedä.
Tai tiedän, mut en voi sanoa sitä ääneen.
Se on salaisuus.
Säikähdät jos kerron. 
Säikähdän itsekkin.
Mut voin kirjottaa jotain muuta.
Ja piilottaa sen rivien väliin. 
Etsitään se yhdessä. 
Koko maailman kanssa. 

Deittailu on yllättävän perseestä. Vaikka en ees oo sitä hirveästi harrastanut. Mutta ajatuskin siitä ahdistaa.
Mutta jos haluaa olla varteenotettava yhteiskunnan kansalainen, pakko se parisuhde on saada aikaan, ennemmin tai myöhemmin.
Lähipiirin paras ohje asiaan on tietty: ”Sulla on vaan liian korkeet standardit.” 

No perkele. 

Luulisi, kun tähän rumbaan lähtee mukaan ja yrittää parhaansa sopeutua yhteiskuntaan, saisi asettaa asialle just ne reunaehdot jotka itse haluaa.
Mutta hei, kyllä muut tietää mitä mä tarvin!!
Sen jäbän pitäs olla tälläsissä töissä.
Ja kiinostunut tosta.
Olla etniseltä taustaltaan tätä.
Niin ja pitäähän sen olla selkärankainen että se voi tapella Hennan kans.
Ja olla vakavalla mielellä matkassa, koska Henna haluaa naimisiin.
Ja perheen. 
Musikaaliset miesoletetut, soitelkaa. 

Ei riitä, että tasapainottelee siinä kuuluisalla veitsenterällä, tai kahdella.
Kokonaisella tusinalla teriä.

Ei riitä, että tasapainottelee siinä, miten paljonko liekaa antaa uudelle tuttavuudelle, mahdollisesti elämänsä rakkaudelle.
Että oppikirjan mukaan vastaa ja ghostaa viesteihin hyvässä combinaatiossa, vakuuttaen olevansa yhtä aikaa vakavissaan, mutta pilke silmäkulmassa.
Jostain syystä, sinkku on myös tilivelvollinen muille ihmisille siitä, kenelle sen mahdollisuuden antaa. En saa olla liian hankala ja vaativa, pitää tyytyä siihen mitä elämä tarjoaa. Vaikka siihen naapurin bensalenkkariin, koska sit ei ainakaan tarvisi olla yksin.
Ja parhaassa tapauksissa, pitäisi antaa muiden etsiä se mies mulle.
Koska kyllä ne tietää mitä mä haluan.
Tai mitä mun pitäis haluta. 

Tästä muut Sinkkuvuodatukset♡