Eilen 9.10 vietimme vapaapäivää Ugandan itseenäisyyden kunniaksi. Päivä kului pitkään nukkuessa ja rauhassa völläillessä guest housessa. Yllätykseksemme huomasimme, että ollaan juotu päivän aikana 12 litraa vettä ja syöty kokonainen ananas.. mutta noh tuo ananaksen syöminen kuuluu oikeastaan jokapäiväiseen rutiiniin. Kävimme ainoastaan sen verran ulkona, että kävimme Millan luona täyttämässä vesitonkat. Tarkoituksena oli mennä altaalle uimaan, mutta koska olemme jo niin ugandalaistuneet, että meille ei kelvannut +25c lämpötila ja aurinko ei paistanut suoralta taivaalta niin jäimme kotiin. Päätimme siirtää allaspäivän jollekin aurinkoiselle päivälle..
Tänään oli taas aika palata töihin ja tuntui, että eilinen löhöilypäivä oli tehnyt tehtävänsä kun koko päivä tuntui ihan maanantailta. Oli kuitenkin aika aloittaa työntouhu niimpä hyppäsimme sosiaalityöntekijöiden kanssa boda bodien kyytiin ja suuntasimme kohti slummissa sijaitsevia kouluja. Koululle menimme tapaamaan aina tiettyjä oppilaita, joilla on esimerkiksi perheessä ongelmia. Niinkuin voikin jo kuvitella niin näimme taas todella monenlaista.
Sosiaalityöntekijät keskittyivät näiden tiettyjen lasten syömiseen päivän aikana, koulupukuihin ja siisteyteen, perheen tilanteeseen ja mahdollisiin lääkityksiin (esim. HIV-lääkitys) yms. Välillä tuntui, että täällä kiinnitetään liikaa huomiota siihen, miltä lapsi näyttää ja kysellään häneltä, miksi vaatteet ovat likaiset. Kun jotenkin itse ajattelisi niin, ettei se ole pienen lapsen kontolla ja kun valinnanvaraakaan ei yleensä vaatteille juuri ole. Ja onkohan se nyt loppujenlopuksi niin tärkeää näissä olosuhteissa mitä on päällä kunhan vain edes olisi koti, kouluun pääsisi ja olisi jotain mitä syödä. Lapset tuntuvat hieman pelkäävän sosiaalityöntekijöitä ja ovat varovaisia miten vastaavat ja mitä kertovat. Tilanne sosiaalityöntekijän ja lapsen välillä on täysin erilainen kuin meillä Suomessa. Ei osata jotenkin käsitellä tilannetta lapselle sopivalla tavalla. Välillä tuntui jopa pahalta kattoa kuinka lapsi kärsi tilanteesta. Ja muutenkin sosiaalityöntekijän työnkuva on hyvin erilainen kuin me olemme tottuneet.
Yhteistä näillä kaikilla tapauksilla lähes poikkeuksetta oli se, että päivän aikana lapset eivät syöneet mitään. He lähtivät aamulla kotoa ilman aamupalaa, eivät syöneet lounasta ja ensimmäisen kerran he saivat ruokaa puoli viiden jälkeen päivällä kun pääsevät koulusta kotiin, jos silloinkaan. Osa kävi lounastauolla kotona katsomassa onko heille jätetty mitään syömistä. Jos ei ollut niin he palasivat takaisin koululle ilman ruokaa. Täällä jo ekaluokkalaiset (lapset aloittavat koulun täällä 5-vuotiaana) ovat koulussa pitkän päivän (8-16.30). Ja kun ajattelee, kuinka itse tällaisen päivän jaksaisi keskittyä.. vieläpä ilman ruokaa. Monilla lapsilla koulun ja kodin väliset matkatkin ovat todella pitkiä lapsen käveltäväksi. Pieniä sissejä ovat nämä lapsoset täällä.
Työpäivän jälkeen Milla oli ajatellut, että me kaksi olemme rentoutuksen tarpeessa. Pääsimme töistä vähän aikaisemmin ja suuntasimme Millan kyydillä kohti Honey pot Beauty Spa:ta. Siellä meitä odotti vajaan kahden tunnin kestävä afrikkalainen kokovartalohieronta. Kiitosnam! Kyllä voi sanoa, että hieronta oli todellinen kokovartalohieronta afrikkalaiseen tapaan, sillä joka paikka tuli kyllä hierottua. Se maksoi 50000 shillinkiä/hlö eli noin 15e. Hieronnan jälkeen meille oli Millan luona sauna lämpimänä ja saimme astua suoraan löylyyn. Voimme kertoa olevamme nyt täysin relax!
Tänään laskeskelimme yhdessä budjettia ja tulimme siihen tulokseen, että Kenian safarireissuun menköön rahaa niin paljon kuin menee (se on sen arvoista ja niiiiin afrikkalaista!!) mutta Zanzibar jää nyt todennäköisesti näkemättä. Vaikka tavallisesti sinkoillaan aina kumipallon lailla paikasta toiseen niin voiko tämän järkevän harkinnan tuloksen nyt pistää vaikka aikuistumisen piikkiin.. Ei tässä nyt muutakaan mieleen tule. Pakkoko sitä olisi aina reissata viimeiseen penniin asti. Jukka Poikaa lainaten ”Jos luoja niin suo ja mun rahat riittää niin mä tuun takasi!”. Ehkä siinä on tarpeeksi tavoitetta tällaiselle kahdelle jokapaikanhöylälle, että selvitään joskus takaisin Suomeen.
Hei beibe me tavataan vielä! Haleja sinne kotimaahan! <3
