20.11.2013 Ei enää kuukauttakaan kun olemme Suomessa ja pötköttelemme kotona sohvalla. Itseasiassa jos tarkkoja ollaan niin tasan kuukauden päästä me olemme Haloo Helsingin keikalla Kemissä. Suomeen saavumme siis 19.12 ja Ouluun laskeudumme tarkalleen klo: 21:15. Siihen on enään niin vähän aikaa! Nyt siis vaihdetaan vielä sanan tilalle enää ja aletaan sanomaan, että olemme Afrikassa enää kuukauden! Ja vaikka täällä ihan huippua on ollutkin ja tietää, että vielä on paljon nähtävää ja tekemistä niin kyllä innolla odottaa jo kotiintuloa. Ja jotenkin se tuntuu niin ihanalta, kun tietää että joulu on jo aivan ovella siinä vaiheessa… Olemmekin paljon puhuneet mitä kaikkea sitten jouluna oikein syömmekään!
Haloo Helsingin keikasta olemme puhuneet jo siitä asti kun kuulimme, että se se esiintyy Kemissä. Ja mitä kauemmin täällä olemme olleet sitä enemmän puheet ovat laatua voi että sitten kun olemme kotona ja keikalla jne. Palaamme siis suoraan normaaliin kiireiseen elämäntyyliimme Suomessa. Näyttää siltä, että heitämme rinkat kotiin ja seuraavana päivänä onkin jo aika lähteä kohti Kemiä. Siellä äitit miettii, että keneen niistä tytöistä on niin levottomia tullut?! Mutta kai se on pakko mennä silloin kun moottoritie on kuuma! Naurattaa vaan tämmönen kalenterin täyteen buukkaus, mutta jospa sitä sit viimeistään jouluaattona ois edes hetken rauhassa ja viettäis aikaa kaikkien ihanien kans! Joulun jälkeen on sitten luvassa työntekoa siihen asti, kunnes alkaa opparinteko. Tekemistä siis riittää ja vaikka joululahjojen muodossa sitä vois jakaa vaikka muillekin! EI kukaan haluaisi opparin tekoa joululahjaksi meiltä?!
Se niistä suunnitelmista.. mutta vielä kaksi päivää jäljellä orpokotia. Meillä tulee näitä pikkuisia niin ikävä! Olemme viihtyneet täällä todella hyvin ja nämä kolme viikkoa ovat antaneet meille niin paljon. Varmasti kaikki ylimääräinen rakkaus ja hellyys on jaettu näille pienokaisille. Lapset turvautuvat meihin täysin ja on ihana pystyä luomaan sellaista turvaa heille. Sellaisetkin lapset ovat oppineet luottamaan meihin, joilla se oli alussa aika hankalaa. Täällä on muutamia lapsia joista huomaa, että he eivät ole ollenkaan tottuneet syliin eikä läheisyyteen. Nyt tuntuu helpottavalta huomata kuinka he ovat oppineet hakemaan lohtua meiltä sekä pystyvät nukahtamaan ja rauhoittumaan syliin. Tänään kuulimme myös tarinoita sylissämme olleista lapsista. Yksi oli jätetty ostoskeskukseen muovipussissa vain muutaman tunnin ikäisenä. Toinen oli jätetty jonkun talon portin pieleen ja kolmannen äiti oli vankilassa, isää ei ole. Tuntuu jotenkin niin oudolta ajatella, että siinä ne nyt meidän sylissä rauhallisesti nukkuu ja että he ovat juurikin niiden tarinoiden päähenkilöitä. Paljon ovat jo kokeneet pienen ikänsä aikana. Toivotaan kaikille mahdollisimman ihanaa tulevaisuutta.
Ensiviikosta alkaen meillä on sitten edessä taas aivan uudenlainen harjoittelukokemus. Lähdemme landelle, kauas pakokaasuista ja ihmismassoista. Meistä tulee kunnon landepaukkuja! Edessä on kaksi viikkoa harjoittelua vanhusten kotipalvelussa. Työntekijöiden kanssa teemme kotikäyntejä vanhusten koteihin ja emme oikein vielä tiedä mitä muuta työnkuvaamme kuuluu. Tuntuu uskomattomalta, että me suoritamme harjoittelumme täällä Ugandassa neljässä erissä työpaikassa ja enään ei ole jäljellä kuin se viimeinen. Time flies!
Ei se aurinko aina paista täällä päiväntasaajallakaan vaikka se siltä saattaa monesti tuntua Suomen pimeän syksyn keskellä. Nytkin on ollut kaksi viikkoa melko pilvisiä ilmoja ja lähes joka päivä on satanut vähän vettä. Tokihan täällä sateet eivät yleensä edes tuntia kestä. Tähänkin ilmastoon on kuitenkin tottunut melko helposti. Välillä tuntuu, että pitäisi hakea lämpimämpää vaatetta päälle kun aurinko ei paista mutta silti yleensä lämpötila on +25c kieppeillä. Mitäköhän sitten tapahtuu kun vaihdetaan plus merkki miinukseksi? Taitaa olla melkoista shokkihoitoa sinne pakkaseen tulo sitten kuin se aika koittaa!
