”Hirveetä, että toiset joutuu lähteen johonki kehitysmaahan…”

Kuului näin kahden hienon naisen suusta kun kävelimme Helsinki-Vantaan lentokentällä kohti lähtö porttia. Katsahdimme toisiamme ja jatkoimme matkaa. Mietimme, että niimpä! Sehän olisi aivan hirveää! Tällöin emme kuitenkaan tienneet aivan tarkoin millaiseen paikkaan olimme matkalla. Tämä ei ollut ainut tämän tyyppinen lausahdus joka matkalla korviimme kantautui. Lentokoneessa matkalla Istanbulista Entebbeen eräs ugandalainen herrasmies ihmetteli ääneen; ”Tietävätköhän tytöt, minne ovat oikeasti joutumassa?” Kyllähän me osasimme jotakin odottaa, vaikka emme oikeasti tarkalleen tienneetkään. Jos ei vielä tämän reissun aikana sitä olla hoksattu niin viimeistään eilen kulttuurishokki iski päin kasvoja ja lujaa..!

Ensimmäisen viikon majoituksen piti olla varattuna meille sunnuntaihin saakka. Kuitenkin lauantai-päivänä henkilökunta ilmoitti meille, että huoneemme ovat ylibuukattu. Ei kai siinä.. Osa meidän porukasta oli lähtenyt Kampala city centeriin ostoksille paikallisen Glorian kanssa. Ei muuta kuin puhelin ilmoitus koko porukalle, että kaikki äkkiä takaisin guest houselle pakkaamaan rinkat ja muuttamaan muualle..

Etsiessämme ja soitellessamme jokaiseen hotelliin ja hostelliin ilmeni yksi pieni muuttuja. Meinasi meilläkin ideat sekä yhteiselo loppua lyhyeen. Afrikassa on sellainen melkosuuri sääntö/pakkomielle, että seksuaalivähemmistöjen elämää ei katsota suopein silmin ja tämä tarkoittaa sitä, että huoneita ei vuokrata kahdelle tai useammalle naiselle/kahdelle tai useammalle miehelle. Seksuaalivähemmistöistä puhuminenkin yleisillä paikoilla voi johtaa hankaluuksiin/vangitsemiseen. No jos nyt joku siellä miettii meidän seksuaalista suuntautumista niin KYLLÄ! Ihan heteroita olemme! Se tieto ei kuitenkaan täällä riitä, koska naiset eivät voi nukkua samassa sängyssä tai edes samassa huoneessa.. Miehet kuitenkin voivat kulkea kadulla kaulakkain käsikädessä, vaikka heteroita ovatkin… Lopulta löytyi kuitenkin yksi paikka, joka oli valmis joustamaan säännöstä. Totesivat kuitenkin vielä respassa, että ”We will trust you are not doing anything!”. Kiitos tästä luottamuksesta.

Maksoimme huoneet kahdeksi yöksi eteenpäin ja siirryimme tyttöjen kanssa meidän huoneeseen juttelemaan kuluneesta viikosta ja sekavista tuntemuksista. Illalla yhdentoista maissa oveemme koputettiin. Siellä seisoi respan mies kyselemässä voisimmeko vaihtaa hänelle yhden setelin pienemmäksi.. Olimmehan juuri maksaneet jokainen oman asumisemme, joten heillä varmasti vaihtorahaa oli. Eikä siinä vielä kaikki.. Vajaan tunnin kuluttua edellisestä ”tarkastuskäynnistä” huomasimme, että joku työntekijöistä oli luutuamassa käytävää juurikin meidän huoneemme edessä. Noh olihan kello jo lähempänä puolta yötä… Joo itelläkinhän on aina kotona tapana alkaa luutuamaan lattioita kun kello lyö kaksitoista yöllä, entäs teillä? Mihin aikaan teillä luututaan?! Taidamme sittenkin asua Big Brother talossa, jossa meidän tekemisistämme ollaan hyvin kiinnostuneita ja pidetään huoli, että tyttöjen välinen rakkaus pysyy loitolla tästä maasta. Meistä tämä tuntuu hieman huvittavalta, mutta maassa maan tavalla, joten tarkkailkoot. Vaikka samassa sängyssä joudummekin nukkumaan vierekkäin toivomme kuitenkin säästyvämme afrikkalaiselta vankilalta.. Yritämme nukkua liikkumatta, jotta sänky ei natise. Tämähän saattaisi aiheuttaa turhaa trafiikkia meidän huoneen ovella!

Asumme siis toistaiseksi ST. Johns Bugolobi guest housessa, joka sijaitsee pienimuotoisen slummin vieressä. Tämä majoitus on hieman huonompi kuin ensimmäisen viikon majoitus. Yöllä kuului jatkuva musiikin pauke yms. Turvallisuuden tunne ei ole ollut samaa luokkaa kuin ensimmäisellä viikolla, mutta ehkä aluksi saimmekin tottua liian hyvälle. Tämä paikka on melko uskonnollinen, joten alakerran aulassa on sunnuntain kunniaksi sunday service afrikkalaiseen tapaan. Jatkuva gospel musiikki ja kummalliset intiaaniäänet raikaavat koko päivän. Ihmisiä tulee ja menee ja näyttäisi raamattu olevan kova sana tämän päivän tyylissä.

Huomenna aloitamme harjoittelumme! Neljä meidän porukasta muutti tänään Mpigiin tekemään sairaalaharjoittelua neljäksi viikoksi. Loput viisi, me sosionomit ja kolme fysioterapeuttia jäimme Kampalaan suorittamaan harjoitteluitamme myöskin neljäksi viikoksi. Huomenna meillä kahdella alkaa viikon harjoittelujakso slummin keskellä sijaitsevalla koululla. Slummin läpi koululle kulkeminen jännittää ehkä eniten. Olemmekin miettineet kuinka monta kertaa meidät keretään ryöstää viikon aikana.. Viekööt vaikka tuhkatkin pesästä kunhan sillä selvitään eikä ala panokset koveneen!

Emme ole saaneet nettiä toimimaan kummankaan tietokoneesta, joten yhteydenpito on vähän heikohkoa. Älkää myöskään huolestuko meidän yhtäkkisestä katoamisesta facebookista. Vielä ainakin hengissä olemme. Jennan suomipuhelinnumero on pois käytöstä afrikan ajan, joten siihen ei valitettavasti yhteyttä saa. Wi-fin käyttö on myös loppunut toistaiseksi, joten meitä ei myöskään tavoita WhatsAppista. Afrikkaliittymät ovat tällä hetkellä ainoat mistä saa meidät kiinni silloin kun on kuuluvuutta. Tässä meidän numerot, saa soitella ja viestitellä! <3 Pitäkää meille peukkuja tulevan viikon koitoksiin!

”On se heleppoa tänäpäivänä tuo yhteydenpito..” No enpä nyt tiiä 😀

Anni-Leena +256793382588

Jenna +256793925617

Naapuruston rivitalo ja pari omakotitaloa..

Tulkaa kylään!

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Slummin lapset

Kana häkissä ja henkilökunta oven takana..Nyt liikkumatta!