Viikko on kulunut vauvan tuoksun huumassa. Tämä varaäitinä oleminen käy aivan työstä. Kun reilu kaksikymmentä vauvaa telmii samassa huoneessa, yksi nukahtaa kesken leikin, toinen kuolaa lattialle, kolmas huutaa raivosta, neljäs kiipeää hyllylle, viides levittää talkkipurkin lattialle, kuudes itkee kakka housussa, seitsemäs nukkuu sylissä, muutama tappelee.. Mitä ne loput tekevät?! Täällä ei aina välttämättä ole kuin yksi työntekijä näiden kaikkien kanssa ja jos aivan pienimmät ovat omissa sängyissään nukkumassa saattaa hyvinkin olla, että isommat (1-2vuoden ikäiset) pärjää leikkihuoneessa keskenään jonkin aikaa. Joka päivä tulee sellainen tilanne missä itse olet yksin näiden kaikkien lasten kanssa. Välillä meinaa meinnä sormi suuhun kun kolme pikkuista on yhtä aikaa sylissä ja toisella kädellä pitäs hoidella ne kaikki muutkin.

Täällä alle vuoden ikäisetkin vauvat osaavat jo aivan hyvin itse istua ja juoda vellin tuttipullosta. Monesti vauvat vaan ripotellaan lattialle selälleen ja annetaan tuttipullo käteen. Vauvojen käsittely täällä on muutenkin melko paljon ronskimpaa kuin meillä päin ollaan totuttu. Vauva nostetaan aina yhdestä kädestä ilmaan ja liikutellaan monesti näin paikasta toiseen. Yhden vauvan olkapää oli lähtenyt pois paikaltaan ja tosi kipeä kun kävimme lääkärikäynnillä työntekijöiden mukana käyttämässä vauvaa. Se johtuu aivan varmasti tästä nostotyylistä mutta eivät työntekijät täällä sitä niin ajattele.

Nämä orpokodin lapset ovat tottuneet olemaan niin paljon yksin. He ovat paljon omissa sängyissään tai lattialla. Osasta huomaakin, etteivät he ole saaneet minkäänlaista läheisyyttä tai syliä. He eivät osaa rauhoittua syliin eivätkä osaa hakea näin turvaa vaan ovat mieluusti yksin ja itkeä nyyhkyttävät nurkassa. Ensisijaiseksi tavoitteeksi olemme asettaneet itsellemme sen, että pyrimme antamaan paljon läheisyyttä ja syliä mahdollisimman monelle lapselle. Siinä olemme kyllä onnistuneet omasta mielestämme hyvin jo nyt ensimmäisen viikon aikana. Joka päivä joku lapsista on nukkunut päiväunet sylissä ja muutenkin olemme yrittäneet, että lapsi oppisi olemaan vuorovaikutuksessa ja tuntemaan, että joku oikeasti välittää juuri hänestä. Aika nopeasti moni lapsista on kokenutkin saavansa turvaa meiltä, he tulevat helposti halailemaan ja suukottelemaan kun istumme leikkihuoneen lattialla. Sen jälkeen he käyvät jonkin aikaa leikkimässä ja kohta tulevat taas käymään hetken sylissä. Heille riittää se tieto siitä, että joku turvallinen aikuinen on siinä vieressä läsnä jos tulee jokin hätä. On myös monia lapsia, jotka eivät omatoimisesti osaa hakeutua syliin tai lähelle. Nämähän ovat työntekijöille niitä ”helppoja” lapsia, joiden voi antaa rauhassa vaan leikkiä. Eihän se aivan niin mene. Tietoisesti ollaan yritetty saada kontaktia myös näihin lapsiin ja keskeyttää hetkeksi leikit hakemalla lapsi syliin rauhoittumaan edes pieneksi hetkeksi.

Työntekijät täällä antavat meille paljon vastuuta ja jotenkin täällä työntekijöillä ei ole samanlailla sellaista ressiä vastuun kanssa kuin Suomessa. Voi sanoa, että ei mikään ole niin justiinsa tässäkään asiassa. Lasten turvattomuus näkyy esimerkiksi itkuna ja levottomuutena. Aika monesti kuulee työntekijän sanovan lapselle ”lopeta itkeminen!” tai ”jos vielä itket ilman syytä joudut omaan sänkyyn!”. Aika harvoja kertoja on oikeasti ne kun lapsi itkee turhasta ilman syytä. Työntekijät eivät osaa ajatella monia asioita, niinkuin ne oikeasti ovat. Kyllä monet työntekijöistä ovat ihania ja heistä näkee, että he tykkäävät lapsista mutta olemme tottuneet niin erilaisen lasten hoitamiseen ja kasvun sekä kehityksen tukemiseen Suomessa, että monet asiat ei tulisi kuuloonkaan meidän kotikonnuilla. Vaikka kulttuuri on niin eri, lasten tarpeet ovat silti samat, olimme missä tahansa maailman kolkassa! Kyllä voi sanoa, että välillä hirvittää!

Täytyy myöntää, että tällainen kaikki eroavaisuus kulttuurissa, lasten hoidossa, elämän tavoissa ja ihan joka asiassa pistää välillä miettimään ja turhauttaakin. Nyt otamme pienen breikin tästä vauvojen hoidosta ja tänään meillä on, arvatkaa mikä? Kukaan ei varmaan arvaa?? No mikäpä muukaan kuin muutto!!! Ensi viikko on siis meidän holiday ja ollaan aivan sen tarpeessa! Pakkaamme nyt siis kamat ja lähdemme kohti meidän afrikkakotia, eli Millan ja Hannun luokse. Huomenna on se päivä mitä olemme niin odottaneet.. Auton keula kohti Keniaa ja safarille leijonia silittelemään! Ollaan niin onnekkaita, että he ovat pyytäneet meidät mukaansa, kyllä tämä taitaa olla taas niinku ones in the life time -juttu. Helppo lähteä Millan ja kumppaneiden mukaan kun he ovat käyneet ennenkin ja tietävät mihin kannattaa mennä. Ihan huippu juttu ja ollaan molemmat revetä riemusta!!

Nauttikaa pikku pakkasista me ollaan valmiina kokemaan safarin elämyksiä, joita tietenkin jaamme myöhemmin blogissa teidän kanssanne! 🙂

Leopardit, leijona, gasellit, puudelit, sarvikuonot, kirahvit, kobrat, elefantit, apinat, paviaanit, seeprat, hyeenat, gepardit sekä JENNA JA ANNI!

Ei muuta kuin lenkkarin nauhat kiriälle ja valmiina juokseen leijonia karkuun! Hitain syödään eka, joten töppöstä toisen eteen ettei päädy kitaan!