We found the Lost city… Mitä onkaan hyvä elämä?

Maanantaina siis oli ensimmäinen päivä harjoittelussa Caring Handsilla. Päivä kului pääosin tutustellessa ja seuratessa sosiaalityöntekijöiden tekemisiä. Maanantai oli heillä todella kiireinen päivä, sillä silloin aloitettiin uusi workshop. Workshopin ideana on opettaa ihmisille säästämistä sekä hieman yrittäjyydestä, jotta he voisivat jonain päivänä aloittaa itse jonkin pienen bisneksen esimerkiksi myymällä tomaatteja. Kävimme seuraamassa luentoa, mutta mitään emme asiasta ymmärtäneet. Emme välttämättä siksi, ettäkö oltaisiin oltu jotenkin supertyhmiä vaan, koska se pidettiin lugandaksi. Työpäivän päätteeksi meille sanottiin seuraavan päivän olevan paljon mielenkiintoisempi. Ja ei ne ainakaan sanojansa syöneet, sillä aamupäivällä hyppäsimme elämämme ensimmäistä kertaa pahamaineisen boda bodan (moottoripyörätaksi) kyytiin suuntana slummi. Tukkahulmuten ja silmät täynnä hiekkaa pyyhälsimme pottupeltoa muistuttavia teitä kohti ensimmäistä kotia, johon menimme kotikäynnille.

Kotikäyntien ideana on käydä tsekkailemassa hieman perheiden tilannetta ja, että miten heillä menee. Ensimmäiseen perheeseen kuului 14 ihmistä. Äiti ja 13 lasta. Näistä 13 lapsesta 3 oli hänen biologisia ja loput 10 orpoja lapsia, joista hän piti parhaansa mukaan huolta. Käytössään heillä oli yksi ”iso” huone, joka oli noin 10 neliön kokoinen sekä toinen vielä pienempi huone. Ajatelkaas itse asuvanne tuon kokoisessa talossa 13 muun ihmisen kanssa. Niinpä! Kaikille lapsille tämä nainen ei kuitenkaan pystynyt koulumaksuja maksamaan, joten vain muutama lapsista vietti päivänsä opintiellä. Naisella ei myöskään ollut vakituista työpaikkaa, joten vuokrien maksu oli myös myöhässä jo useammalta kuukaudelta. Osa lapsista ovat HIV-positiivisia, kuten perheen pienin alle 3- vuotias tyttö. Lapsista yksi tyttö on myös prostituoitu.

Seuraavan perheen tilanne ei ainakaan parempaan suuntaan mennyt. Siellä asui äiti, isä ja kuusi lasta. Asunto oli ehkä vajaan kymmenen neliön kokoinen, jossa oli pieni pino patjoja ja lattia täynnä romua. Perheen äiti kertoi, etteivät he kaikki mahdu nukkumaan ”talossa” sisällä, joten osa joutuu nukkumaan ulkona katoksen alla. Perheen nuorin lapsi oli alle vuoden ikäinen.

Kolmannessa perheessä asui äiti ja kaksi vuotiaat kaksoset. Heillä ei ole ollenkaan kotia slummissa. Yöt he nukkuvat kirkossa, jossa ei ollut kuin kolme seinää ja reikäinen peltikatto. Päivän ajaksi äiti ja lapset menevät kadulle myymään vihanneksia ja vievät vähäisen omaisuutensa naapuritaloon. Vaikka ei slummissa olevia koteja voi oikein taloksi edes kutsua. Perheen äiti on HIV-positiivinen mutta lohdutti edes vähän kuulla, että kaksoset olivat saaneet testissä negatiivisen tuloksen. Naisen poikaystävä oli jättänyt hänet kuultuuan hänen olevan raskaana ja odottavansa kaksosia. Tämä mies otti kaiken ja lähti. Naiselle ei jäänyt mitään ja siitä alkoi vielä karumpi todellisuus ja kamppailu elämästä sekä selviytymisestä. Kaikesta huolimatta, hänen ”kotonaan” istuessamme hänestäkin huokui rakkaus lapsiaan kohtaan. Hän teki kaikkensa, jotta lapset saisivat ruokaa ja yleensä kaikki päivän tuloista, jotka jäivät (jos edes jäi mitään) käteen myynnistä meni lasten ruokkimiseen. Täällä miehillä on kaikki valta ja hänellä on yleisesti hyväksytty oikeus jättää perheensä. On järkyttävän paljon tapauksia, joissa mies ottaa muun omaisuuden lisäksi myös lapsensa mukaan ja vie heidät sukulaisilleen työvoimaksi. On myös tarinoita, joissa mies tulee yllättäen hakemaan lapsensa monen vuoden jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet sen verran isoiksi, että heistä on hyötyä työvoimana. Tavallaan taaperoikäisiä ei pidetä täällä vielä ihmisarvossa vaan he saavuttavat sen noin 4-5- vuotiaana, kunnes heistä on hyötyä.

Kotikäynnillä.

Kirkko, jossa yönsä nukkui äiti ja kaksi suloista tyttöä oli vain kolme seinää.

Viimeinen perhe asui Lost cityssä, joka on slummin köyhin alue. Alue on suota ja ihmiset asuvat epämääräisissä hökkeleissä ja kaikilla tuskin on edes sitä. Matkalla viimeisen perheen talolle, ei voinut oikein kuvitella, että sielläkö voi ihmiset oikeasti asua. Joka paikassa haisi kamalalle, ulosteista, roskista ja mudasta koostuivat talojen väliin jäävät tilat kävellä. Tuntuu pahalta. Tässä perheessä asuu äiti, isä ja yhdeksän lasta. Heidän aikaisempi talo oli rakennettu mudasta mutta se oli kaatunut muutama kuukausi taaksepäin. Nyt he olivat saaneet rakennettua uuden talon tiilistä mutta se oli vielä keskeneräinen, koska rahaa ei ole. Ylhäältä seinistä puuttui tiilet ja sateella vesi tulee suoraan sisälle. Perheellä on ollut varaa laittaa kolme lapsistaan kouluun ja mutta muilla lapsilla siihen ei ole mahdollisuutta.

Katu Lost cityssä. Sanoinkuvaamatonta on tunne kävellä tuollaisella maaperällä.

Slummin näkeminen niin läheltä opettaa arvostamaan elämää ja sitä mitä sinulla on. Tuntuu niin surulliselta ajatella, että ihmisillä siellä ei ole edes perustarpeita selviytyä elämästä. Pienelle vauvalle ei ole ruokaa mitä antaa. Joskus on päiviä jolloin koko perhe on syömättä kun ei ole mitään mitä suuhun laittaa, ei välttämättä edes kattoa pään päällä. Ei voi edes kuvitella sitä taakkaa, joka vanhemmalla on. Pahimmassa tapauksessa HIV-positiivinen, koditon suurperheen äiti. Koko perhe näkee nälkää ja silti äiti jaksaa kantaa huolta jälkikasvustaan ja hymyillä. Joskus tuntuu väärältä, että itsellä on asiat niin hyvin, ihana perhe, läheiset ihmiset, terveys ja kaikki. Voisipa edes osan omastaan antaa heille, joilla ei ole mitään. Tavallaan ei voi myöskään ajatella niin, että heillä ei ole mitään. Ihmiset slummeissa ovat onnellisimpia ihmisiä mitä olemme koskaan tavannut vaikka elävätkin kurjissa oloissa. Jos joskus niin nyt ymmärtää mitä todella tarkoittaa slummien miljonäärit.

Päivä oli siis meillekin hyvin opettavainen ja raskas. Illalla oli ihana mennä saunomaan aitoon suomalaiseen saunaan.. puukiukaalla vielä! Siellä rentouduimme ja kävimme mielissämme läpi asioita, joita olimme nähneet tänään. Se voimattomuuden tunne, joka valtaa slummiin astuessaan on raskas kantaa… tekisi mieli auttaa jokaista. Se ei ole mahdollista, mutta täytyy edelleen muistaa, että yksikin pieni teko yhdelle ihmiselle tai perheelle on jo paljon heille.