Kaikki.

Kaikki ahdistaa niin mahdottomasti, että se alkaa olemaan jo huvittavaa. Ahdistaa etten tampannut mattoja kunnolla ennen talvea. Ahdistaa etten saanut tapetoitua olohuoneen seinää tämän kuukauden aikana. Ahdistaa että maito saattaa loppua huomenna ennen kun ehdin kauppaan. Ne on niitä perus ahdistusjuttuja. Eniten ahdistaa, että nyt on keskiviikko ja perjantai aamulla on nuorimman muksun muskari. 

Voi luoja jos ihmiset ymmärtäisi minkälainen mä olen kotona; avoin, rento, naurava. Ihanteellinen äiti. Muskari, ”ne” äidit. Ne tulee 500€ vaatteissa siihen pieneen homeiseen muskaritilaan kuin maailman valtiaat. Kertoo ja kisailee siitä kuka purjehti viime kesällä enemmän ja kenellä on mökki saaristossa, kenellä vaan järven rannalla. 

Mä haluan hävitä. Keskityn täysin mun muksuun ja tunnen uskomattoman syvää ylpeyttä kun se osoittaa seinällä olevan hevosen kuvaa ja sanoo ”ihhahaa”. Sanon muksulle, puhutaan jatkossa Pillistä, ”tuu antaa äitille hali”. Pilli juoksee mua päin ja halaa ja pussaa. Huomaan muutaman purjehtivan äidin katsovan meitä, toinen toteaa ”onpa söpöä”, toinen pyytää omaa lastaan myöskin halaamaan äitiä. Jälkimmäisen lapsi heittää palikat nurkkaan ja juoksee pakoon. Mä en tee mitään  johtopäätöksiä, lapset on lapsia.

Syvällä sisimmässä silti tämä hetki tuntuu paremmalta kuin mikään muu voisi. Mun lapseni on tässä, mun sylissä, mua pussailemassa. Tärkeämmät vanhemmat puhuu sijoittamisesta ja kesämökeistä. On mullakin mökki, mä en vaan tahdo kertoa siitä tuntemattomille. 

Mulla on monta asiaa, joilla en tahdo ylpeillä. Me ollaan muskarissa, voidaanko vaan olla? Melkein tekisi mieli pyytää anteeksi etten laittanut parempaa päälle, mutta mä en jaksanut. Ei mua kiinnostanut.

Tänään ahdisti kaiken lisäksi eniten muskari.