Ei menny niinku Lilyn leffa-arviossa

Armoitetun Lilyn toimituksen Pussikaljaelokuva-arviossa varoiteltiin, että ”jos katsot tämän miesseurassa, joudut tarjoamaan nenäliinaa loppukohtauksen jälkeen”. Hommahan meni sitten sillä tavalla, että se olin kyllä minä, joka juoksi kotiin itkemään. Miesseura sai small talkata ihan ittekseen.

Sen lisäksi, että Pussikaljaelokuva oli ensimmäinen leffa kuuteen vuoteen, joka on itkettänyt, se pisti vatsalihaksetkin koetukselle. Etenkin Ylermi Rajamaan esittämän Lihin huolettoman naiivit huomiot kutittivat huutonauruhermoa. 

Elokuva sai myös epäilemään, olenko sittenkään niin samalla aaltopituudella ystäväni kanssa, joka haukkui pätkän minulle jo etukäteen. ”Tylsä”. ”Vitun huono elokuva”. Ja muita syväluotaavia analyysejä.

Pussikaljaelokuvan viehätys ja tarttumapinta ei piile sukupuolella selitettävissä asioissa. Kyllä, tunnistin 80 minuuttia kestäneen pläjäyksen aikana nimenomaan miespuolisista ystävistäni Lihejä, Marsalkoita ja Hennisiä. Mutta suurimman osan ajasta samaistuin pieniin tuokiohin siellä täällä.

Kun muut haluaisivat mennä ja riekkua, ja minä haluaisin vain nukkua niinkuin Marsalkka.
Tai kun itse haluaisi mennä ja riekkua, mutta parin pienen vastoinkäymisen jälkeen olo on kuin sakon saaneella Hennisellä. 
Kun isket silmäsi Lauran tavoin aina juuri näihin ressukkapoikiin. Kiitos, hoivavietti.
Ja etenkin, kun vihdoin tunnistaa ympäriltään ne ihmiset, joita ilman missä vaan – Lihiä lainatakseni – tulee vain niin yksinäinen olo.

Kuva: Skuuppi.com