Hitto vie. Unohdin edellisestä avautumisestani sen suurimman tragedian, joka sivuaa samalla Lilyn ruokaviikkoa.

Kun muutin kesän jälkeen takaisin Turkuun, etsin Helsingistä vielä noin viikon ajan vuokra-asuntoa. Opinnot ovat jo loppusuoralla, joten ajattelin, ettei minun tarvitsisi kuluttaa koulun penkkejä paikan päällä. Suurin osa luokkatovereista oli karannut joko vaihtoon tai työharjoitteluun. Helsingistä sen sijaan löytyvät mielekkäät työt, keikat ja samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa käydä läpi kaupungin aamiaistarjontaa.

Pian kuitenkin huomasin, etten tulisi koskaan löytämään sieltä yhtä hyvää kämppää kuin mitä minulla on tällä hetkellä. Kolmas turkulainen vuokra-asunto on sanonut toden: matkaa torille ja kouluun on reilu kilometri eikä nurkissa ole pyörinyt ylimääräisiä vuokralaisia (sokeritoukat/turkiskuoriaiset).

Sitä paitsi, Helsingin ihmisvilinässä tuntee aina olevansa jotenkin yksin.

Eikä siellä ole Bossaliinaa. Paikka on minulle kuin toinen olohuone. En välttämättä vieraile kahvilassa päivittäin, mutta sisustus on varastettu lukaalistani. Jotkut ystäväni ovat käyneet kanssani useammin Bossiksessa kuin kämpilläni. Puhumattakaan siitä, että  Annun ja Ioannan loihtimat tarjoilut ovat paljon paremmat kuin mitä minun kaapeistani löytyy.

Mikä tässä sitten on erityisen traagista? Minun ja Turun välisen suhteen puolesta puhuu kohta enää kaksi seikkaa, sillä Bossaliina sulkee ovensa 12.11. Sen jälkeen voin vain katsoa keväällä kahvilasta tekemääni juttua.