Niin kauan kun muistan, olen aina halunnut äidiksi. En oikein edes tiedä, että mistä tämä tarve ja varmuus ovat kummunneet, mutta niin vain on ollut. Ja kun olen haaveillut perheestä, on kuva ollut aina samanlainen: lapsia on yksi ja se on poika.

Niinpä olin kuutisen vuotta sitten onnesta aivan sykkyrällä kun lapsi ilmoitti tulostaan. Tilanne oli juuri sopiva. Oma (tai siis pankin) koti, vakiduunit ja ikäkin oli jo muutaman kuukauden ajan alkanut kolmosella. Naimisiinkin oli ehditty. Kaikki oli valmista, ja me olimme valmiita.

Poika tuli. Vaikea synnytys, ei perhettä ympärillä, lähipiirissä ei muilla vielä lapsia. Vaikka ison perheen esikoiselle ja entiselle tupla-aupairille ei varsinaisesti tullut yllätyksenä vauvavuoden vaativuus, oli uusissa elämän uomissa hakemista. Kun mukaan soppaan lisätään vielä kummankin työelämään liittyvät paineet ja kodin isot remontit, ei ajatus toisesta lapsesta käynyt mielessäkään.

Mutta monella muulla kävi. Plop, plop, kuin Plussa-pisteet alkoivat ”pikkukakkosuutiset” sadella sieltä täältä. Moni sellainenkin äiti, jonka kanssa oli yhdessä vauvavuonna vannottu yksilapsisuuden nimiin, alkoi viimeistään esikoisen lähestyessä leikki-ikää pyöristymään taas vyötärön seudulta. Ja katosi jonnekin rintakumien ja silmäpussien luvattuun maahan juuri kun olimme taas alkaneet käymään älyllisiä keskusteluja päivänpolttavista aiheista.

Vaikka toinen lapsi ei millään tavalla ollut meillä suunnitelmissa, ja tämän olimmekin lähipiirille tehneet jo ensimmäistä odottaessa selväksi, alkoivat tuttavien kyselyt seuraavasta vauvasta silti välillä piinata. Tai oikeastaan suoria kysymyksiä enemmän aloimme kuulemaan kaikenlaisia vihjailevia näkemyksiä sopivasta perhekoosta. ”Eihän yhden lapsen vanhemmat oikeastaan tiedä mitään perhe-elämästä” ”Tulkaa sitten puhumaan väsymyksestä kun teilläkin on kaksi vaipoissa” ”On se kyllä kamalaa kun ainoat lapset joutuvat sitten yksin hautaamaan omat vanhempansa”…

Tietysti nämä kommentit tuntuivat ikäviltä. Muutamaan kertaan jouduin niiden laukojille muistuttamaan, että vaikka meidän lapsiluku oli nyt tässä, niin moni muu saattaa salaisesti kärsiä sekundäärisestä lapsettomuudesta, jolloin nämä huomiot oikeasti satuttavat. Viime aikoina lapsettomille suunnattuja vauvatalkoouteluja on jo opittu rajoittamaan, mutta yksilapsisille perheille voi näköjään laukoa ihan mitä tahansa sen enempää ajattelematta.

Tutkijat ovat ehdottaneet, että perhe-elämä saattaisi näyttäytyä monelle aiempaa houkuttelevampana, jos voitaisiin ajatella, että yhdenkin lapsen perhe on ihan yhtä hyvä kuin kahden tai kolmen lapsen perhe. Että jos vähän jännittää, että miten niistä ”megaruuhkavuosista” oikein selviää, niin pitäisikö ajatella, että otetaan ne lapset vain yksi kerrallaan ja katsotaan kuinka jaksamisen käy?Sillä siinä missä yksilapsisuus on aiemmin nähty perheissä vain väliaikaisena vaiheena ennen pikkusisaruksen syntymää, on vapaaehtoinen yksilapsisuus vahvasti kasvava trendi niin meillä kuin maailmallakin. Mekin olemme ihan oikeita perheitä. Iloinemme ja suruinemme. Vain pienemmässä koossa.