Minä, alle 18 vuotias, nuori ”kokematon” tyttö, jouduin tänään pelastamaan ison miehen lapsilaumalta. Hän oli yksin nukkarihuoneessa lasten kanssa (ainahan siellä yksin ollaan…) ja kuuntelin ulkopuolelta ettei kaikki nyt ihan suju. Vastustin kiusausta, enkä mennyt väliin vaan aloin luuttuamaan lattioita. Päjäätköön yksin.

No ei mennyt kuin muutama minuutti ja mies tuli luokseni pyytäen apua. Nukkarin ovella sanoin yhden ainoan lauseen tiukkaan ääneensävyyn. Lause meni näin: ”Ja nyt jokaikinen laittaa pään tyynyyn ja lopettaa höpöttelyn!” Johan tuli hiljaista. Muutama lapsi kokeili vielä rajojaan, mutta pian hekin olivat kiltisti vuoteessaan. Kunnes yksi halusi vessaan ja päästin hänet lähtemään. 

Mies sanoi minulle, että hänelle oli vaan sanottu että mene nukkariin ja ole niin kauan kun joku muu tulee paikalle. Hän ei ollut ajatellut, että ryhmä pitäis ottaa haltuun ja uskaltaa kieltää… Onneksi sain ryhmän haltuun, mutta hän olisi voinut pyytää apua aikaisemminkin. Saa nähdä miten huominen nukuttaminen sujuu tuollaisen katasrfoin jälkeen.

Kuinka monelle teistä (vanhemmista, sisaruksista, isovanhemmista, lastenhoitajista, naapurin tädeistä…) on joskus tullut tunne, että jos antaa lapselle periksi nyt, pääsee paljon helpommalla? Minä ainankin nostan molemmat kädet ja jalat ylös. Tunne on enemmän kuin tuttu. Lapsi ei halua laittaa takkia kiinni ja siitä alkaa jopa puolen tunnin tappelu. Eikö pääsisisi helpommalla, kun nostaisi kädet ylös ja antaisi lapsen mennä takki auki ulos? Ehkä se siltä tuntuisi ilman tappelua, mutta pitemmän päälle ei. Lapsi oppii, että pääsee kiukuttelemalla ”niskan päälle” ja saa siten kaiken periksi. 

Aikuisen on oltava se joka asettaa rajat ja säännöt sekä kieltää tarvittaessa. Lapsi ei säry jos sanot ei. Lapsi tarvitsee turvallisen ja luotettavan aikuisen. Siksi myöskään kieltoja ei saa olla jatkuvasti; ”ei,ei,ei,ei,älä” litannialla menetät sekä uskottavuutesi, että lannistat lasta. Käytä kehotusmuotoja, kuten ”muistathan mennä kävellen” tai ”pesitkö kädet?”. Ne ovat parempia kuin ”ÄLÄ JUOKSE!!” tai ”pese kädet!!” 

Ja ainahan sanotaan, että kun lapsi uskaltaa heittäytyä eteesi huutamaan ja kirkumaan on kyse luottamuksesta. Varmasti onkin, tuskin kukaan uskaltaa täysin vieraan edessä olla oma itsensä. Lapsi ei välttämättä usko ventovierasta, mutta toisaalta voi myös totella helpommin: jos vieraampi (vaikka uusi hoitaja) kehottaa tekemään jotain, voi lapsi tehdä sen heti. Ei siksi että haluaisi, vaan siksi että ei uskalla rueta kirkumaan tunniksi. Ei vielä tiedä, onko aikuinen siinä jos näin käy. Aikuisen on aina kuitenkin varauduttava huutokonserttiin ja oltava valmis olemaan siinä. Lapsen voi jättää hetkeksi yksin, muttei koskaan hylätä. Jos et jaksa kuunnella tunti tolkulla kestävää kirkumista, voit sanoa että lapsi voi tulla luoksesi, kun on rauhoittunut tai, että menet hetkeksi syrjempään jotta lapsi voi rauhoittua rauhassa. Huomaa kuitenkin, ettet sano suoraan ettet jaksa lapsen huutoa. Huuto on vahva reaktio tunteisiin, kuten suruun ja raivoon. Et voi sanoa kenellekään, että älä tunne näin tai noin!