Ohi on!

Täällä on jäänyt raportoimatta sellainenkin pikkuseikka, että olen mennyt sanomaan itseni irti – itse asiassa jo aikapäiviä sitten, maaliskuussa kun äitiysrahakauteni loppui. Jos olisin palannut töihin, olisin aloittanut työt uudelleen tällä viikolla – hurjaa!

Olen aiemmin kirjoittanut Britannian äitiystukisysteemistä täällä. Äitiysrahaahan saa siis maksimissaan yhdeksän kuukauden ajan ja vuoden saa olla poissa töistä menettämättä työpaikkaansa – tosin siihen päälle voi pitää kertyneet kesälomat. Rahatilanteesta riippuen useimmat äidit kai palaavat töihin juurikin tuon yhdeksän kuukauden ja täyden vuoden välillä. Minun NCT-ryhmäni kahdeksasta mutsista ensimmäinen aloitti työt viikko sitten ja kolme muuta tulevan kuukauden aikana, eli yllättävän pitkään kotona sinniteltyään. Me neljä muuta emme sitten olekaan palaamassa ainakaan ihan heti – kaksi sen takia, että he muuttavat kesän aikana pois Lontoosta ja kolmas, koska hänellä ei ole työpaikkaa mihin palata. Minä olen meistä ainoa, joka on tietoisesti päättänyt jäädä kotiäidiksi, vaikka työpaikka olisi ollut odottamassa.

En tiedä, onko ryhmämme tyypillinen tälle varakkaalle kulmalle Pohjois-Lontoota, mutta sen olen kyllä huomannut, että aika moni mutsi, jonka kanssa olen äitiysvuoden aikana hengannut, on nyt kadonnut kuvioista. Vähän kieltämättä jännittääkin, löydänkö meille uudet kahvittelu-, puistoilu- ja hengailukaverit. Onneksi sentään aika moni on palannut töihin osa-aikaisesti, joten pienellä sumplinnalla (olisikohan Excel-taulukko hätävarjelun liiottelua?) joka päivälle voisi löytyä jotain seuraa. Täällä muuten on kai lakiin kirjattu, että alle 16-vuotiaiden vanhemmilla on oltava oikeus anoa työnantajalta joustavaa työaikaa (tosin työnantaja voi bisnessyihin vedoten hylätä anomuksen). Osa-aikaisuus onkin käsittääkseni huomattavasti yleisempää kuin Suomessa.

Miksi sitten päätin jättää palkkatyölle ja eläkkeen kertymiselle hellät jäähyväiset ja jäädä perusteellisen yliopistokoulutuksen ja yli kymmenen vuoden työkokemuksen jälkeen kotiin kiipeilyalustaksi, nenäliinaksi ja pepunpesijäksi? Useastakin syystä, joista mikään ei ole yleistettävissä moraaliseksi valinnaksi (”näin pitäisi mielestäni kaikkien perheiden tehdä”). Ensinnäkin olin ollut samassa työssä ennen äitiysvapaan alkua yli neljä vuotta ja vähän kyllästynyt. Työnantajani oli huippumukava, työkaverit kivoja ja ala juuri prikulleen sitä, mitä halusin tehdä, mutta itse työ maistui jo vähän puiselta eikä pienessä järjestössä ollut etenemismahdollisuuksia. Sitä paitsi paras työkaverinikin sanoi itsensä irti äitiyslomani aikana, hänkään ei olisi ollut avosylin minua takaisin vastaanottamassa. (No, oikeasti se ei sentään vaikuttanut päätökseen.)

Toiseksi olimme odottaneet Eddieä saapuvaksi yli viisi vuotta – en vain hennonnut luopua hänestä ihan vielä. Varsinkin nyt, kun avuttomasta kääröstä on kasvanut hurmaavan persoonan omaava pieni poika, joka oppii joka päivä jotain uutta ja on alkanut kommunikoida! Vaikka äidin puntissa roikkuminen ja väsykitinät tuskastuttavat, päivämme ovat kuitenkin enimmäkseen leppoisia, hauskoja ja kiitollisuudella lastattuja. Me saimme kuin saimmekin ihanan, terveen, reippaan yhteisen lapsen, vaikka niin moni lääkärikin ehti menettää toivonsa prakailevaa kroppaani ihmeteltyään!

Kolmanneksi olen jäänyt kotiin siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä on varaa siihen. Täkäläisille kavereille olen yleensä vääntänyt sen muotoon ”minulla on järjestöalan kehno palkka, ei ole järkeä palata töihin, kun suurin osa palkasta menisi päivähoitomaksuihin”, mutta totuus on, että tulemme toimeen Miehen palkalla ihan mainiosti, tarvitsematta luopua oikein mistään. Kodinhoidontukia tai lapsilisiähän emme todellakaan saa, niissä on täällä varsin alhaiset tulorajat.

Tiedän olevani onnentyttö. Useimmissa vauvaperheissä toisen vanhemman ei täällä ole varaa jäädä kotiin, ei vaikka Lontoon päivähoitomaksut tosiaan ovat (ainakin Suomen tariffeihin verrattuna) tähtitieteelliset; jos kodissa ei ole tilaa au pairille eivätkä isovanhemmat pysty täysipäiväiseen lapsenhoitoon, jostain on päivähoitomaksut vain kaivettava. Minä sen sijaan saan nauttia Eddien seurasta ja kehitysaskelien seuraamisesta niin kauan kuin jaksan! Olemme muuten alustavasti puhuneet, että olisin kotona vielä ainakin vuoden, ja kun Edster on pari-kolmevuotias, hän voisi ehkä mennä osa-aikaiseen päivähoitoon oppimaan olemista muiden lasten kanssa ennen kuin koulu alkaa (jo nelivuotiaana, jaiks!). Jos emme onnistu saamaan toista lasta, minä joko etsin siinä vaiheessa uuden työpaikan tai jopa palaan koulunpenkille opiskelemaan jotain uutta ja jännittävää. Houkuttelisi nimittäin sekin, että jos meillä vielä joku päivä on Suomessa kesämökki, olisipa ihanaa pystyä viettämään Suomessa pitkiä kesiä – mutta sitä varten pitäisi keksiä ammatti, jota voisi tehdä ainakin osaksi kotoa käsin…

Tietysti pieni feministi sisimmässäni inisee vähän, että teenkö kotiinjäämiselläni nyt hallaa tasa-arvon ajatukselle ja vaikeutan naisten asemaa työmarkkinoilla entisestään, kun itsekkäästi otin vastaan äitiysrahat aikomattakaan palata työmyyräksi palkanmaksajalleni. Mutta. Tämä nyt vain sopii meidän perheellemme, joten nuijin pienen feministin tainnoksiin. Tietysti olisi huikeaa, jos Mieskin voisi osaltaan jäädä kotiin Eddien kanssa – ja hän mieluusti jäisikin – mutta vanhempainrahan puuttuessa se nyt vain ei ole järkevää, kun toisella (eli meidänkin tapauksessa perinteisesti Miehellä) on toisen vanhemman tuloihin verrattuna moninkertainen palkka. Toivon hurskaasti vain, että mahdollisimman moni muukin lapsiperhe voisi tehdä omat lapsenhoitoratkaisunsa sen mukaan, mikä heille tuntuu hyvältä, eikä sen perusteella, mihin on varaa.

Perhepäivähoitajaksi en ainakaan taida ruveta. Olin eilen ensi kertaa ikinä lapsenvahtina toiselle muksulle Eddien kanssa samaan aikaan, ja huh hellettä: välillä syliin oli pyrkimässä kaksi vollottavaa poikaa, kun toinen hermostui kieltämisestä ja toinen oli mustasukkainen mutsistaan… Onneksi iltaan sisältyi helliäkin hetkiä! 

Mitä itse tekisit, jos olisi varaa? Menetkö töihin lomalle perhehulinasta vai sydän kaipuusta kippuralla? Oletko kotona lasten kanssa kiitollisena siitä, että voit olla, vai lasketko leukapielet kireinä päiviä mamma”loman” loppuun?

***

I’ve forgotten to mention that I gave my notice at work and am now officially a stay-at-home mum. Scary! Most of my mummy friends seem to have returned to work around this time, when the baby is approaching one, and I’m a little nervous about finding new mates to hang out with. But this is still the best possible solution for our family: first of all, I was getting bored with my job; secondly, after more than five years of waiting for Eddie to appear, I don’t yet have the heart to let go of him; and thirdly, I’m in the lucky situation that we can afford my staying at home. We’ll see in a year’s time. Perhaps I will then be ready to return to work, or have figured out a new direction for my (so-called) career. Perhaps I’ll return to uni! Who knows. For now, I’ll try to silence the little feminist inside me and enjoy every day as it comes. But what would you do with your kids, if you could afford anything?