Aika kypsä myös kolme vuotta sitten
Ensin kysyi Laura, sitten Lilyn toimitus.
Kolme vuotta sitten roikuin löysässä hirressä: liki vuoden olin säntillisesti aina kuukautisten alettua käynyt Britannian parhaalla yksityisellä hedelmöityshoitoklinikalla verikokeessa tarkistamassa, josko follikkeleita stimuloivan hormonin taso veressäni olisi vihdoin laskenut tarpeeksi, jotta saisimme aloittaa koeputkihoidon. Ei, ei tässäkään kuussa. Ehkä ensi kuussa? Kävin viikoittain akupunktiossa, söin kahdeksan annosta hedelmiä ja vihanneksia päivässä, en uskaltanut juoda kahvia, napsin B-vitamiinia, magnesiumia, monivitamiinivalmisteita, rautaa… Elämässä ei tuntunut olevan kuin pakkomielle päästä lapsettomuushoitoihin, kun liki neljän vuoden luomuyrittäminen ei ollut tuottanut tulosta ja tohtoritkin olivat jo moneen kertaan todenneet sisuskaluni niin endometrioosin runtelemiksi, että julkisen puolen lapsettomuushoidot olivat tyssänneet toivottomuuteensa.
Ei tammikuu 2012 silti pelkkää kurjuutta tarjonnut: koska koko Lontoosta ei löytynyt suahilin jatkokurssia, keksin aloittaa arabian peruskurssin. Sepä olikin astetta haasteellisempi kieli, eikä vähiten siksi, että suurin osa mainioista kurssikavereistani oli toisen tai kolmannen polven arabeja, joilla oli kielen perusteet hyvinkin hallussa. Jäi sitten se kielenopetteluinnostus yhden kevään mittaiseksi, ja kolme vuotta myöhemmin osaan enää aakkoset ja pari fraasia. No, yleissivistyksen piikkiin.
Ehdin alkuvuodesta 2012 myös pohtia, voiko ihmisellä olla liikaa punaisia kenkiä.
Mahdoinkohan olla kolme vuotta sitten kovin eri tyyppi kuin nykyään? Vaikea sanoa; tässä iässä muutokset tuntuvat jo jotenkin… loivemmilta kuin nuorempana. Toki olin hermo kireänä lapsettomuuskriisin keskellä ja surin erityisen raskaasti sitä, ettei minusta koskaan tullutkaan äitiä alle nelikymppisenä. Minullahan oli pitänyt olla rutkasti aikaa saada vielä monta lasta (no, ainakin kaksi) ennen uudelle vuosikymmenelle siirtymistä, kun kondomit oli heitetty nurkkaan kihlajaistemme kunniaksi ja tuore morsio tuolloin vasta (”vasta”) 35-vuotias.
En muista, että luonteeni olisi kolme vuotta sitten ollut kovin erilainen; silloin hermoilin sitä, teinkö varmasti kaiken mahdollisen raskautumisen mahdollistamiseksi, mutta pidin huolen omana tietonani – nyt hermoilen sitä, teenkö kaiken mahdollisen lapseni taaperovuoden eteen, mutta edelleen huolehdin lähinnä pään sisässä. Jälkikäteen olisi falskia edes toivoa, että olisinpa stressannut vähemmän – sillä mistä voisin tietää, mikä lukemattomista poppaskonsteista loppujen lopuksi saattoi olla juuri se, joka kallisti vaa’ankielen puolellemme ja sai kolmannen koeputkihoitomme (syksyllä 2012, heti 40-vuotissyntymäpäivieni jälkeen) onnistumaan?
Tapoin myös aikaa Napoleon-palapelin ääressä. Se ei koskaan valmistunut.
Eli jos jokin ryppy aika – avaruus -jatkumossa sallisi minun lähettää terveisiä kolmen vuoden takaiselle minälleni, sanoisin vain: Hyvin sä vedät. Jatka samaan malliin. Kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu.
Ja jos nyt saisin lähettää terveisiä myös kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, mitä sanoisin? Hitsi vie, kerro nyt, tuliko siitä kesämökin keittiöstä tarpeettoman suureellinen!
Aika ihanaa, että huolet ovat nykyään tätä luokkaa.
Opiskelin todistettavasti arabiaa myös palmujen katveessa Omanissa.
***
The editorial team at Lily asked what kind of people we were three years ago. In January 2012, I felt I was at the end of my tether waiting for my first IVF to start and it being pushed back month after month, because the best IVF clinic in the country kept its success record impeccable by not letting hopeless cases like me begin the treatment. (Hah, didn’t I just show them later in the year!) I don’t think I was a different person then – my worries were just different. And I cannot even wish I had worried less, because had I done so, would the outcome been exactly this? Who can tell – perhaps I did need the weekly acupuncture sessions and the seven different kinds of daily pills to tip the scales in our favour and have Eddie?