Kaikkia maailman lapsia

En saa kirjoitettua blogiin turhanpäiväisyyksiä. Ahdistaa. Viimeiset pari viikkoa Facebookini on täyttynyt kehyleikkausten arvostelusta, syyrialaisista lapsista, iPhone-miehistä, väittelystä. Arkeni tuntuu teennäiseltä kermaperseilyltä. Juon kalliilla kahvinkeittimellä keitettyä aamukahvia lämpimässä, tilavassa kodissani samalla, kun yltäkylläisyydessä elävä lapseni katsoo tabletilta lastenohjelmaa. Meillä on kaikki niin hyvin, että oksettaa. On syyllinen olo. En tee tarpeeksi.

Olen liittynyt Refugees Welcome UK -ryhmään, kirjoittanut kansanedustajallemme, ilmoittautunut mukaan mielenosoituksiin, allekirjoittanut nettivetoomuksia Britannian vastaanottaman pakolaismäärän lisäämiseksi. Ottanut selvää, minne voi viedä tarpeistoa Calais’hin lähteviä avustusrekkoja varten. Yhden illan itkenyt kotona, ensin miettiäkseni, miten esittää Miehelle, että meidän vinttihuoneeseen mahtuisi ihan hyvin yksi syyrialaisperhe – ja sitten helpotuksesta, kun Mies on töistä tultuaan ehdottanut ihan samaa. 

Nyt pääministeri Cameron on taipunut lisäämään Britannian vastaanottamaa Syyrian pakolaisten määrää – mutta miten paljon, millä aikataululla ja mihin, sen aika näyttää. En pidätä hengitystäni, en usko konservatiivien arvojohtajuuteen tässäkään asiassa. Mutta lupaan olla vastassa, jos ja kun Syyriasta aletaan saada tällekin eristyksessään kiehnäävälle saarelle lisää hädänalaisia ihmisiä.

Nettiraivon määrä aiheesta kuvottaa. Erityisesti Suomessa, missä jengiä on niin vähän, tilaa ja varakkuutta niin yllinkyllin (kyllä! kaikesta lamasta huolimatta Suomi on edelleen yksi maailman varakkaimpia maita, katsotaan asiaa mistä vinkkelistä tahansa), ja ennakkoluuloja vieläkin niin järkyttävän paljon. Millainen ihminen ei osaa asettua itkevän syyrialaisisän asemaan, tai vaikka osaisikin, kovettaa sydämensä ja vaatii ensin hoitamaan suomalaisten asiat kuntoon? Ei mikään maa ole täydellinen ja kyllähän Suomessakin rahanreikiä, puutetta ja varojen väärinkäyttöä löytyy, mutta – ihan aikuisten oikeasti… 

En. Edes. Jaksa. Aloittaa. 

P.S. Otsikko on viittaus Anna-Mari Kaskisen runoon Joka kerran on äidiksi syntynyt. Kiitos linkkauksesta, toverini Norppa (Facebookissaan) ja Héléna.

***

I am too shocked and saddened about the refugee crisis, and too shamed about the UK government’s (non-)reaction to it to write silly nonsenses in the blog. 

Kommentit (9)
  1. Oho, aika rohkeaa sanoa, että haluatte majoittaa syyrialaisperheen yläkertaan vierashuoneeseenne. Odotan kiinnostuksella miten kaikki käytännössä menee kun/jos tämä toteutuu. Milloin voimme odottaa postauksia yhteiselosta pakolaisperheen kanssa?

    1. Joo, onhan tässä vielä aika paljon byrokratiaa välissä. Britanniahan on eristyksissä Euroopan isoista pakolaisvirroista, eli päättäjillä on paljon enemmän valtaa ohjailla niitä virtoja (eli kääntää hanat kiinni). Nyt on se momentum päällä UK:nkin turvapaikanhakijamäärän kasvattamiseksi (tänään on iso marssi keskustassa, ollaan menossa koko perheen voimin kaveriperheiden kanssa) ja jos/kun maahan aletaan saada lisää Syyrian pakolaisia, niin sit. Useampikin järjestö, ainakin Citizens UK ja Avaaz, on nyt organisoimassa sitä turvapaikanhakoiden kotimajoitusta, seuraan mitä siitä syntyy.

      Ja kyllähän meille mahtuisi, vinttihuone on iso, kylppäreitä on kaksi ja meidän huudeilla riittää actionia. Turkkilaiset kaupatkin ois kävelymatkan päässä, niin sais omanlaista ruokaa. Tietysti ”kivointa” olisi saada joku perhe, koska meillä olisi myös leluja ja leikkikaveri omasta takaa. Mutta katsotaan.

  2. Minuakin on viime päivinä lähinnä itkettänyt, oksettanut ja hävettänyt. Tämä tuntuu ihan toivottomalta, kun ei tiedä, mitä voisi tehdä. Muuta kuin viikkailla vaatteita ja klikkailla nettipankissa summia lahjoitukseksi. Sekin tuntuu niin etuoikeutetulta, että oksettaa.

    1. Niinpä. Mutta sekin auttaa. Ja aiheen pitäminen pinnalla. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *