Nimiäiset, vol. 1

Terveisiä Etelä-Karjalasta! Eddie on tutustunut juuriinsa viikonlopusta alkaen ja hurmannut kumminkaiman poikineen. Matkustaminenkin sujui hämmentävän hyvin: vain lennon laskuvaiheessa ja kolmetuntisen automatkan viime tunnilla tyyppi hermostui oloonsa. 

Vietimme sunnuntaina poikasen nimiäisten ensimmäistä versiota peräti nelikymmenpäisen sukulais- ja ystäväjoukon ahtautuessa Eddien mummolaan tutustumaan suvun nuorimmaiseen. Äitini oli näpertänyt neljä erilaista voileipäkakkua, kondiittorilta oli tilattu suussasulavat kermakakut ja kukkakaupasta Union Jackin väriset kukat ja, perinnefriikki kun olen, tiitiäinen puettiin äitini minulle 41 vuotta sitten ompelemaan kastemekkoon. 

Juhlien ohjelma:

1. Nimiäisvisa: vieraiden saavuttua heidät jaettiin ryhmiin arvaamaan irtokirjaimista Eddien koko nimeä – kutsumanimi oli julkistettu jo synnytyslaitoksella. Jokainen ryhmä arvasi oikeat nimet, järjestys vain vaihteli. (Kiitokset Emmille ideasta!)
2. Miehen puhe (suomeksi). Mies toivotti vieraat tervetulleiksi, kiitti Eddien mummoa järjestelyistä, toivoi, että laaja sukuni ja ystäväni auttaisivat kasvattamaan muksusta kaksikielisen ja -kulttuurisen ja kertoi lapsen koko nimen.
3. Maljan nosto Eddielle
4. Nimien tarina: kerroin, miksi olimme valinneet juuri nämä nimet.
5. Kummatäti K luki Sir Ronald Russellin ajatelman aiheesta Lapsi.
6. Minä jatkoin esittelemällä läsnäolevat kummit ja kertomalla, millä perusteella Eddielle oli valittu hänen viisi kummiaan.
7. Kummatäti T esitti a cappellana Griegin Solveigin laulun sekä miehensä D:n säestyksellä Blanterin tuutulaulun.
8. Kakkukahvit ja vapaata seurustelua
9. Yhteiskuvien otto.

Olisin halunnut juhlien teemaksi brittiläisyyden, puoleksi britti kun poitsu on, mutta se vesittyi aika lailla, kun en itse etänä ehtinyt/pystynyt/jaksanut hoitaa kaikkia järjestelyitä pilkkua viilaten. Olisin esimerkiksi toivonut täytekakkujen koristeiksi marjoista tehtyä Britannian lippua, mutta sukulaisteni luottoleipurille se ei käynyt, koska marjakausi oli jo ohi ja pakastemarjoista projekti olisi ollut liian vaikea… ja sini-puna-valkoisia lautasliinoja oli liian hankala löytää… ja unohdimme autuaasti lasten kakkupöydästä sekä englanninlakut että lontoonrakeet… enkä suoraan sanottuna ollut kovin vaikuttunut paikallisen floristin taidoistakaan… Mutta ei välii, kun juhlat muuten olivat mainiot ja näimme runsaasti sukua, joiden kanssa ei ole tullut vaihdettua kuulumisia ikuisuuksiin. 

Juhlien tarjoomukset:

• alkumaljana punainen karpalobooli: 2 osaa karpalo-rypälemehua, 1 osa Spritea, 1 osa karpalovissyä, skumppalasien pohjalle jäinen karpalo
• 2 kala- ja 2 kasvisvoileipäkakkua (joista toinen Tommi K:n reseptillä – kiitos, hyvää tuli taas kerran!)
• karjalanpiirakat munavoilla
• maustekakku ja suklaahippukuivakakku
• Hanna-tädin piparit
• (kaupan) kaurakeksit
• 2 täytekakkua: kuningatarhillolla & rahkakreemillä täytetty sokerikakku mustikka-vadelma-kermakoristein ja toinen samoin täytetty & koristeltu gluteeniton suklaakakku
• kahvi, tee & raparperi-mansikkamehu

Juhlakalu itse käyttäytyi mallikelpoisesti koko pitkän päivän, kiersi sylistä syliin ja kävi välillä sivuhuoneessa ottamassa huikkaa äidin rinnasta. Sateen tauottua otimme mummolan rappusilla yhteiskuvia – ja totesin jälleen kerran, että onnistuneitten poseerauskuvien ottaminen suomalaisista on vaikeampaa kuin veden puristaminen kivestä. Mikä ihme siinä on? Luonnossa rennot, hauskat ja iloiset karjalaiset ihmiset päättävät valokuvaan jouduttuaan näyttää seipäännielleiltä myrkynsyöneiltä, ja yhteiskuvissa lyhyet piilottautuvat pitkien taakse eikä käskyistä huolimatta kukaan kehtaa ängetä liian lähelle muita kuvattavia vaan pitää hajurakoa… Mental note to self: ensi bileisiin on saatava ammattilaisvalokuvaaja! 

Vaikka olimme sanoneet vieraille, ettei lahjoja tarvittu, toki Eddie joitain ihania lahjoja sai: Muumilaakson vauvakirjan, Koirien Kalevalan, hopeisen valokuvankehyksen, lumimiesmäisen fleecepuvun, Muumi-aterimia, Pentikin paketin, jossa oli pehmopupu, pyyhe, valokuvakehys ja aterimet, sekä tietysti vaatteita ja kukkia. Kaunein lahja mielestäni oli serkkujeni lahjoitus Pelastakaa lapsien Syyrian katastrofirahastoon. 

Oli kyllä hyvät bileet. Minulla on mainio suku! Harmillista, ettei Mies osaa vielä suomea tarpeeksi hyvin, jotta pystyisi käymään luontevia keskusteluita monien kanssa, mutta ehkä sekin tässä vuosien ja Eddien kanssa opettelun myötä korjaantuu. 

Nyt kun nämä ”harjoitusnimiäiset” ovat ohi, seuraava yritys on muutaman viikon päästä kotona Lontoossa englantilaisten sukulaisten ja Lontoon-ystävien voimin. Niiden teema, ohjelma ja tarjoomukset ovat vielä ns. vaiheessa, oho. Ehtiihän tässä.