Tänään on todellinen kohtalonhetki meille Hänen Majesteettinsa Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan asukeille: kansalaiset (ja kumma kyllä, Kansainyhteisön kansalaiset, mutta maassa ikänsä asuneet EU-kansalaiset eivät; miten kuvaavaa) saavat äänestää, lähteäkö ovet paukkuen EU:sta vai jäädäkö ikuiseksi kiveksi kenkään unionin länsilaidalle omaa erityisasemaansa alleviivaamaan. 

En ole aiemmin kirjoittanut Brexitistä, koska pitkään en oikeasti voinut kuvitellakaan, että ero voisi oikeasti tapahtua. Kuka hullu nyt vapaaehtoisesti syöksisi kotimaansa lamaan, tyrehdyttäisi kansainvälisen kaupan, romahduttaisi asuntonsa hinnan ja päästäisi itsenäisyyspuolueen kaltaiset vatipäät maansa päättäviin elimiin? Sitten gallupit alkoivat näyttää kylmääviä lukuja ja oli herättävä mahdollisuuteen, että Brexitin kannattajat todellakin saattavat tämän kansanäänestyksen voittaa. 

Ja sitten tehtiin Ison-Britannian ensimmäinen poliittinen murha sitten IRA:n terrorikampanjan. 

Minun on vaikea sanoin kuvailla, miten syvästi kansanedustaja Jo Coxin murha on järkyttänyt meidän suloisessa keskiluokkaisessa kuplassamme elävien uskoa kansakunnan yhtenäisyyteen. Vaikka surmatyön tekijällä taisikin olla mielenterveyden ongelmia, se ei silti muuta sitä tosiseikkaa, että hän kuvitteli olevansa maahanmuuttoa vastustavien asialla ja hyökkäsi Jo Coxin kimppuun, koska tämä oli humanitaarisen avun alalla ansioitunut, varsinkin syyrialaisten pakolaisten asiaa painokkaasti ajanut kansanedustaja. Ja maahanmuuttohan on ollut Brexitin kannattajien kampanjan kulmakivenä alusta asti. 

Meidän kuplassamme eläville on tainnut tulla suurena järkytyksenä se, että Daily Mailin, Sunin ja muiden roskalehdiksi määrittelemiemme vuosikausien kampanja EU:n naurettavuuden korostamiseksi (kurkkudirektiivi, anyone? Paljon mediaseksikkäämpi aihe kuin työaikalainsäädäntö) ja hillitsemättömällä maahanmuutolla pelottelu otetaan joissain piireissä tosissaan. Ja että niitä tosissaan ottavia alkaa olla jo puolet kansasta, ehkä ylikin. Ja että jopa joku höyrypää on valmis surmaamaan toisen ihmisen, koska pitää tämän näkemystä EU:sta ja maahanmuutosta niin vääränä. Hetkinen, millaisessa maassa me oikein asummekaan?

(Kuva Facebookissa ja Twitterissä kiertävästä meemistä; en löytänyt tekijää)

En edelleenkään tahdo uskoa, että oma elämäni mahdollisen Brexitin toteuduttua muuttuisi ihan mahdottomaksi: olenhan naimisissa brittikansalaisen kanssa, asunut pysyvästi saarella liki 17 vuotta ja minulla on pysyvää omaisuutta eli varallisuuttakin siellä. Mutta siitä olen satavarma, että EU-erosta koituu Britannialle melkeinpä yksinomaan haittaa: punnan arvon romahtaminen; työpaikkojen väheneminen kaupan vaikeuduttua, työssäkäyvien maahanmuuttajien määrän laskettua ja Cityn pankkien paettua maasta; kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän kaaos ulkomaisen hoitohenkilökunnan maahanmuuton vaikeuduttua; EU:n suojeleman työ-, terveys-, ihmisoikeus- jne. lainsäädännön syrjäyttäminen kulloinkin vallassaolevan pääpuolueen hobby horsella… Puhumattakaan siitä, miten oikeistonurkan konservatiivit, maahanmuuttopelkoiset ja ihan häpeilemätön äärioikeisto saisivat erosta tuulta siipiensä alle ja legitiimiyttä vaateilleen. 

En ole enää varma, haluanko jatkaa asumista UKIP:in ja Boris Johnsonin luotsaamassa Pikku-Britanniassa. 

Heräsimme siis Miehen kanssa pari viikkoa sitten siihen hämmentävään todellisuuteen, että edessämme saattaa lähivuosina todellakin olla maastamuutto. Finanssialalla toimivalle siipalle olisi Brexitin jälkeen Lontoon Cityssä töitä tarjolla nahkeammin kuin ennen, ja meidän ehkä ihan oikeasti kannattaisi pikemminkin muuttaa johonkin Frankfurtin, New Yorkin tai ehkä jopa Pariisin kaltaiseen pankkikeskittymään. Tai aikaistaa haaveilemaamme (tilapäistä!) Suomeen muuttoa muutamalla vuodella – jos sieltäkään nyt sattuisi töitä löytymään suomea vielä varsin välttävästi puhuvalle puolisolleni. Paluumuuttajien kertomukset nyky-Suomen menosta eivät kyllä kovasti rohkaise nekään. 

Nyt voimme vain odottaa ja toivoa parasta. Jos Jo Coxin järjettömällä kuolemalla voi toivoa olevan mitään positiivista seurausta, olkoon se se, että jotkut kannastaan vielä epävarmat päättäisivät tänään, etteivät halua olla samalla puolella äärioikeistolaisen poliittisen murhaajan kanssa.

Kuten jo Asterix Britanniassa -klassikossa tiedettiin kommentoida:

– Hyvänen aika! Hämmentävä spektaakkeli.
– Se on, eikö olekin?

https://youtu.be/5eBT6OSr1TI

Jos olen linkannut Dan & Danin verrattoman musiikkivideon jo aiemmin, suotakoon se minulle anteeksi. Kuvaa aika todenmukaisesti eräiden paikallisten tiedotusvälineiden linjaa. 

***

Doomsday for Little Britain. Needless to say, our half-European, internationally minded family working in financial services is pretty staunchly pro-Remain. In fact, we are rather horrified about the chance that our fellow Brits would deliberately drive their homeland to recession, the rise of the far right, and closed borders (it works both ways, you know!). Wonder which country might accept us bleeding-heart lefties as political refugees if the worst comes to the worst, come this Midsummer?