Herregud, olen tällä viikolla ollut ulkona humputtelemassa peräti kolmesti! It never rains but pours, kuten täällä tavataan sanoa.

Tosin humputtelemassa on varsin kunnianhimoinen termi siitä kesystä ulkoilusta, jota olen päässyt harrastamaan. Kerran nimittäin olin ulkona syömässä, siellä Miehen synttäreillä, ja kahdesti teatterissa ystäväni K:n eli Eddien kummatädin kanssa. Mutta olipa silti virkistävää (joskin outoa) lähteä keskustaan ilman muksua ja vaunuja, normaaleissa luukuttomissa ja läpättömissä vaatteissa. Tätä pitää ehkä saada lisää. (Maanantaiksi on leffailta jo buukattu.)

Teatteripläjäyksistä K valitsi toisen ja minä toisen. Niin päädyttiin katsomaan musikaali Wicked sekä sotadraama War Horse. Molemmat ovat pyörineet West Endissä jo vuosikaudet eivätkä välttämättä ole senkaltaista teatteria, joka itseäni eniten kiinnostaa, mutta oli silti kiva käydä ruksaamassa ne listalta jo pelkän suursuosionsa takia.

Wicked taisi pyöriä Helsingissäkin jokin vuosi sitten, mutta jos joku ei tarinaa tunne, se on Ozin ihmemaan ”etunäytös” tai rinnakkaisteos ja kertoo (väärinymmärretyn!) Lännen pahan noidan tarinan. Olin ensimmäisen näytöksen ajan vähän epäilevällä kannalla, mutta toisessa näytöksessä tarina sidottiin aika hauskasti Ihmemaa Ozin tarinaan ja loppukin oli yllättävän onnellinen (no daa, tottakai oli, mutta eipä ollut tullut tuo loppuratkaisu mulle mieleen). Ja tietysti lavasteet ja puvut olivat huikeat, kun West Endin esityksestä oli kyse. Mielestäni musikaalin heikoin lenkki olikin – sen musiikki! Yksikään biisi kun ei jäänyt soimaan päässä esiripun laskettua.

(Kuva)

War Horsen olin valinnut entisen hevoshullun K:n syntymäpäivälahjaksi, vaikkei meistä kumpikaan ole mitään sotadraamafaneja. Näytelmä perustuu Michael Morpurgon lastenromaaniin länsienglantilaisen pojan ja hevosen ystävyydestä, joka kestää senkin, että hevonen myydään sotahevoseksi ensimmäisen maailmansodan hulluuteen, jossa brittiläinen ratsuväki yrittää miekoin ja kiväärien taistella saksalaisia panssarivaunuja ja konekivääreitä vastaan. Nyyhkytarina, mutta ai että, miten toteutettu! Näytelmä on voittanut sen sata palkintoa ympäri maailmaa hevostensa takia, ne kun on toteutettu aidonkokoisina ja vau miten elävänkaltaisina eteläafrikkalaisen nukketeatterin toimesta. Meidän paikat olivat vielä permannon yhdeksännellä rivillä, joten näimme kaikki ilmeet, eleet ja hevosten yksityiskohdatkin hienosti. Minimalistinen lavastus toimi myös loistavasti. 

Olisin halunnut esitellä K:lle oikein kunnon vanhanaikaisen lontoolaisen teatterin, suurin osa West Endin teattereista kun on tunnelmallisia viktorianaikaisia kummitustaloja, joissa on narisevat rappuset, seinillä lampetteja ja katossa kultakoristukset (sekä ihan liian ahtaat penkit ja liian vähän vessoja; eikö 1800-luvulla oikeasti ihmisille tullut vessahätä julkisella paikalla?), mutta valitettavasti Wicked pyörii 30-lukulaisessa Apollo Victoria -teatterissa, joka on vaikkakin tyylikäs, aivan liian tilava aitoon westendiläiseen teatterikokemukseen, ja Sotahevosta taas esitetään vieläkin modernimmassa New London -teatterissa, jonka 70-lukulainen arkkitehtuuri tuo mieleen Helsingin kaupunginteatterin ja Barbican Centren. Mutta eipä tuo nyt varsinaisesti teatterielämystä pilannut, ettei jaloista mennyt tunto vielä ensimmäisen näytöksen aikana. 

P.S. Seuraavaksi on vuosipäiväarvonnan aika. Jännää!