Mille kaikelle SAA nauraa?
Hmm, katsotaanpas. Olen eilisiltana nauranut vedet silmissä ja poskilihakset hellinä ainakin seuraaville asioille:
- uskonnot yleensä ja mormonien pyhän kirjan opetukset erityisesti
- HIV/aids ja sen yleisyys Afrikassa
- pikkuvauvojen raiskaaminen aidsin parannuskeinona
- tyttöjen sukuelinten silpominen
- afrikkalaisten sotaherrojen harjoittama terrori
- Afrikan yleinen köyhyys, kurjuus ja jälkeenjääneisyys
- länsimaalaisten stereotypiat Afrikasta
- homoseksuaalisten halujen tukahduttaminen
- homoseksuaalinen raiskaus
- vesiripuli, ml. veriulosteet
- Hitler, Tsingis Khan, Jeffrey Dahmer ja O.J. Simpsonin puolustusasianajaja Johnnie Cochran (totuuden nimessä viimeksimainittu piti tarkistaa jälkikäteen Wikipediasta; itse olisin veikannut tyyppiä Bill Cosbyksi, ellei Cosby-pirulainen olisi vielä hengissä ja hänen kaameutensa paljastunut vasta kyseisen musikaalinumeron saatua ensi-iltansa – mutta hei, ehkä ensi versioon, vink vink?)
Jes, kävin siis katsomassa kohumusikaali The Book of Mormonin. Huh mikä ilta!
Alkuasetelma oli siitä herkullinen, etten Prince of Wales -teatterin ovesta sisään valuessani vielä muistanut, mikä kupletin juoni oikein olikaan. South Parkin tekijöiden musikaali ja aika roisi, olivatpa jotkut tainneet pahoittaa mielensäkin. Sen verran muistin teoksen ensi-iltakohinasta kahden vuoden takaa.
Mutta ihan hyvä niin! Eipähän ollut ennakko-odotuksia, vaan saatoin nauttia täysin siemauksin (ja vähän kauhistellen), miten ihan kaikesta tosiaan saa ja voi tehdä pilaa. Tai siis satiiria, eihän tuo ihan harmitonta farssia ollut. Varsin virkistävää tällaiselle agnostikkosuvakille, että kaikkea pistettiin yhtä halvalla: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko sai tietysti reippaan siivunsa lällättelystä (vaikka kyllä niiden pyhä kirja onkin niin huikeaa sjööbaa ettei siihen kovin moni muu pysty), mutta kyllä meille muillekin ylemmyydentuntoisille länkkäreille riitti sanan säilästä.
Tosin kuka lie sanonut viimeisen sanan? Mormonikirkko ainakin on varsin hyväntahtoisesti vetänyt pisteet kotiin ostamalla musikaalin käsiohjelmasta mainostilaa. Ja itsehän tulkitsin teoksen railakkaaksi kehitysyhteistyön puolustuspuheeksi, vaikka kai sen voi ihan toisinkinpäin nähdä…
Ei kovin surkeat paikat, vaikka sai niistä maksaakin. Näin lähelle en menisi Singing in the Rainia katsomaan…
Kupletin juonihan siis on kahden nuoren ja viattoman mormonipojan joutuminen lähetystyöhön syrjäiseen, sadistisen sotaherran vallassaan pitämään ugandalaiskylään, jota aiemmatkaan mormonilähetyssaarnaajat eivät ole saaneet kasteeseen taipumaan – ja lähetysjohtajan vierailu lähestyy, joten paineet kasvavat…
Seuralaisellani ja minulla oli loistavat paikat permannon 7. rivillä, josta näki kaiken kasvojenilmeitä myöten – ja olihan tuo nautinto. Näyttelijöiden mahtava ammattitaito, jossa pokka ei pettänyt nanosekunniksikaan, upeat lavasteet, puvut ja valot, mukaansatempaava musiikki, kaikki oli kohdallaan. Paitsi se ärsyttävä pikkuseikka, että lauluäänet oli säädetty vähän liian alas, musiikki pauhasi ainakin meidän kohtaan permantoa niin kovaa, ettei laulujen sanoista aina saanut selvää. Osaan englantia mielestäni hyvin, mutta pari kertaa tuli hölmö olo, kun jokin vitsi meni puuroisen äänen takia ohi. Tai ehkä meillä vanhuksilla vain alkaa kuulo mennä? (Seuralaiseni on samanikäinen ja kärsi kuulemma samasta vaivasta.)
The Book of Mormonin liput ovat yhä, kaksi vuotta West Endin ensi-illan jälkeen pöyristyttävän kalliit ja lievää rahastuksen makua on siinäkin, että yhden käsiohjelman sijaan ”pitää” ostaa kaksi, jos haluaa sekä näyttelijäkaartin tiedot että listan musiikkinumeroista ja teoksen historian. Mutta jos sattuu saamaan siedettävänhintaiset liput edes piippuhyllylle tai vaihtoehtoisesti olemaan mustasta huumorista nauttiva die hard -musikaalifani, onhan tuota suositeltava. Sen verran mainio parodia se on jo siirappisista West End -tusinamusikaaleistakin. Hasa diga eebowai!
***
I went to see The Book of Mormon. Ah, what a beautiful experience! Didn’t know I could laugh at all the things I did laugh at.
