Yhden IVF-saagan loppu
IVF-jatkokertomuksen edelliset osat 1, 2 ja 3.
Kirjoitettu vuosi sitten, 10.12.2014:
Heräsin maanantaina kukonlaulun aikaan paastottuani puolestayöstä. Vaatteet niskaan, ei meikkiä, ei hajuvesiä, nukutuksen takia ei kynsilakkaakaan. Jännityksen ja pienoisen nälän kiertäessä vatsassa pussasin uniselle Eddielle ja liki yhtä jännittyneelle Miehelle moikat ja lähdin metrolla keskustan toiselle laidalle IVF-klinikallemme puoleksi kahdeksaksi, kuten oli kutsuttu.
Yksityissairaalat maksavat mansikoita, mutta saa niissä kyllä palveluakin. Virkapukuinen portinvartija kiikutti pienen sairaalakassini hissiin ja ohjasi yksityishuoneeseen, esitteli miten TV ja netti toimivat, missä on kassakaappi arvoesineille (kas kun perintöhopeat jäivät tällä kertaa kotiin). Iloinen hoitaja toi sairaalavaatteet, kanttiinin tarjoilija ruokalistan, josta saatoin valita kolmen ruokalajin lounaan valmiiksi sitten, kun nukutus ja punktio olisivat ohi ja saisin taas syödä. Munasolupunktion tekevä IVF-lääkärikin tuli moikkaamaan, ja totesimme yhdessä, että katsotaan, mitä munasarjoistani löytyy: toivoa ei kovasti ollut, koska viimeisessä ultrassa oli näkynyt vain se yksi kypsännäköinen follikkeli, mutta mistä sitä ikinä tietää… Samoin nukutuslääkäri tuli kyselemään tutut jutut hammaskruunuista ja allergioista.
Ja sitten vain odotettiin.
Lueskelin lehtiä ja selasin telkkarista tyhjänpäiväisiä leffoja pystymättä keskittymään oikein mihinkään. Yritin nauttia loikoilusta ilman jaloissa kiehnäävää lasta – nope, liian jännää. Minua ennen oli jonossa muistaakseni kaksi muuta punktiota, ja Mieskin ehti paikalle juuri ennen kuin itselleni tuli lähtö nukuttamoon. Hän huikkasi, että Eddie oli jäänyt kiihkeästi rakastamansa lapsenvahdin kanssa iloisena lähipuistoon ja kaikki oli mennyt ihan hyvin. Pus, good luck, kanyyli käteen ja toinen kyynärtaipeeseen, ja jo tuttu nukutuslääkäri pyysi laskemaan kymmenestä yhteen.
Ja tämä oli vasta ruokalistan toinen sivu…
Kun heräsin puolisen tuntia myöhemmin, herätys oli samanmoinen kuin edellisissäkin punktioissa: reipas hoitaja toivotti hyvät huomenet, sain kuivaan suuhuni kulauksen vettä, kipuja ei ollut, ja lääkärikin ehti piakkoin sängyn laitaan kertomaan tulokset. Hän kertoi, että oli viime ultran tylystä tuomiosta huolimatta saanut kerättyä muutaman kypsähkön follikkelin – mutta yhdessäkään niistä ei ollut kypsää munasolua.
Ei yhdessäkään.
No, olivathan mahdollisuutemme mikroskooppiset. Jo Eddien maailmaansaattaneessa koeputkihoidossa kaksi vuotta aiemmin minulle oli annettu vain 10% onnistumistodennäköisyys korkean ikäni ja sairaushistoriani takia: nelosluokan endometrioosi, sen kokonaan tukkima toinen munanjohdin, aggressiivinen immuunisysteemi, mitä näitä oli. Nyt olin kaksi vuotta vanhempi (42!) enkä edes ollut elänyt yhtä hullun terveellisesti kuin epätoivoissani ennen Eddieä.
Mies oli odottamassa huoneessani, kun minut sinne kärrättiin. Ei hänkään näyttänyt musertuneen pettyneeltä, vaikka yli neljä tuhatta puntaa oli juuri heitetty pikkusisaruksen toivon mukana kankkulan kaivoon. Hiljaisina söimme sitten herkkulounaani, minkä jälkeen sain hoitajalta jälkitarkastuksen jälkeen luvan vaihtaa vaatteet ja lähteä apteekin särkylääkeostosten kautta kotiin. Mies lähti ensin hakemaan Eddien puistosta ja kurvasi sitten autolla noutamaan minut; vaikka vointini oli fyysisesti mitä mainioin*, nukutuksen jälkeen ei sairaalani salli kotiinlähtöä ilman saattajaa.
*) Olen siitä onnekas, ettei punktioista ole koskaan koitunut minulle kipua, ei edes suurempaa arkuutta mahan seudulla – mutta tiedän, että jotkut muut kokevat sen paljon kivuliaampana. Toisaalta minulla ei melkein koskaan ole ollut endometrioosikipujakaan, mitä lääkäritkään eivät aina ole uskoneet, niin endon runtelema lantionseutuni on. Go figure.
Näköala Thamesille omasta sairaalahuoneesta – ei paha.
Halasin punaposkista Eddieä aika lujaa ennen autoon kipuamista. Ajelimme kotiin hissukseen läpi maanantairuuhkaisen kaupungin. Jo autossa aloimme hiljakseen keskustella, pitäisiköhän ottaa selvää, miten meidän kulmilla onnistuu adoptio ja olisiko meistä siihen.
Toivo kuolee viimeisenä – myös toisen lapsen toivo.
***
The end of our IVF saga from last year. I went for the egg retrieval at the lovely private hospital in Central London, where I had a cosy private room with a view over Thames and a 3-course lunch waiting after the anaesthesia. Had to wait for a few hours, in which time DH had time to leave Eddie with his favourite babysitter in the nearby park and arrive to see me wheeled into the operation theatre before donating his, ehem, load. But sadly, it came to nothing – despite poking around my ovaries for some time, the IVF doctor couldn’t find any ripe eggs in my follicles. Oh well. As soon as we were back in the car home with Eddie, we started talking about adoption. It was still too hard to give up all hope.
