(Voittaisikohan tuolla Lilyn pisin blogiotsikko -palkinnon…? Phocahispidalta saattaisi kyllä löytyä muutama ankara vastus…)

Edsterimme on ”aina” rakastanut lentokoneita ja helikoptereita. Jässikän kuulossa tai näössä ei ainakaan taida olla vikaa, niin salamannopeasti hän pysähtyy kesken pihaleikkien kuikuilemaan yläilmoihin, kun taivaalta alkaa kuulua hurinaa. (Ja trust me, Lontoossa sitä tapahtuu usein. Meidän yli lentää koneita tiheimmillään viiden minuutin välein. Mutta siihen tottuu.)

Ipana on tietysti jo tottunut lentäjä, ja lentomme Suomeen ovatkin (kop kop) aina sujuneet kohtuullisen hyvin – levottomasti, ehkä, ja välillä vallattomasti, mutta lentokoneessa on aina sen verran jännää, ettei hippiäinen ole koskaan malttanut saada ahtaissa tiloissa ihan täyttä hermoromahdusta.

Kirjoista Eddie haluaa tarkastella erityisesti helikoptereitten ja lentokoneitten kuvia, asianmukaisin ääni- (flocka-flocka-flocka ja niauuuuuh) sekä liike-efektein tehostettuna, tietysti. Pienempänä ipanan lempilauluja olivat ”Lennetään, lennetään pitkä matka mummolaan”, ”Aeroplane, aeroplane, helicopter, helicopter, aeroplane” sekä ”Zoom, zoom, zoom, we’re flying to the moon”.

En oikein ole keksinyt, mikä siinä lentämisessä on niii-in paljon kiinnostavampaa kuin vaikka autoissa tai hevosissa (joita Eddie toki myös rakastaa), mutta mistäs noita kaksivuotiaan aivoituksia aina ymmärtäisi. Sen kuitenkin hoksasin, että Kuninkaallisten ilmavoimien museo on meiltä alle puolen tunnin ajomatkan päässä – ja sinne on ilmainen sisäänpääsy!

(Tai turha minun on siitäkään älynväläyksestä kunniaa ottaa: mutsikollega sen ekaksi keksi.)

Sinne siis.

Minä luin tuon ensiksi ”Flight without fathers…” ja nyökyttelin viestin syvällisyyttä: on se vaikeaa, pako isän vaikutuspiiristä. 😀 

The Royal Air Force Museum sijaitsee Pohjois-Lontoon Colindalessa. (Toinen vastaava on Shropshiressa keskemmällä maata.) Julkisilla kulkuvälineillä matkaan kuluu keskustasta puolisen tuntia + kymmenisen minuutin kävely Colindalen metroasemalta (Zone 4). Me ajoimme, jolloin museokäynnin hinnaksi tuli kolmen punnan pysäköintimaksu museon parkkipaikalla. Jos olisimme halunneet koluta museota yli kolme tuntia, parkkimaksu olisi noussut neljään puntaan. (Se uhraus lienee tehtävä Eddien papan seuraavalla Lontoon-reissulla: isäni viettäisi tuolla varmasti koko päivän, jos sallitaan.)

Museossa on yli 100 lentävää konetta ilmailun historian alusta nykypäivään. Parkkipaikalla liitelevät toisen maailmansodan aikaiset Spitfire- ja Hawker Hurricane -hävittäjät tunnelmaa luomassa. Ilmailun historiasta kertoo huikean yksityiskohtainen aikajana museon ensimmäisessä hangaarissa (osa museorakennuksista on oikeita entisiä lentokonehalleja, osa rakennettu niitä jäljitellen), ja joka museoesineen kohdalla on ihan kiintoisa kuvaus kyseisestä vehkeestä. Ei sillä, että minä olisin niitä lapsi valjaissa vetämässä ehtinyt lukemaan… Videoesityksiä ja – aika pelottavannäköisiä – mallinukkejakin sotasankarivermeissään on ripoteltu sinne tänne. 

Ei pelkästään RAF:n välineistöä.

Siippani kuului koululaisena RAF-kadetteihin ja oli museosta asianmukaisen tohkeissaan. Ja niin oli (aluksi) Eddiekin. Valtavia lentokoneita ja helikoptereita ja paljon tilaa juoksennella niiden alla, onko parempaa nähty! Koneet on siis toki eristetty ”köysiaidoin” (mikä hitsi niiden museoiden köysiviritelmien nimi oikeasti on, joilla näyttelyesineet erotetaan yleisöstä?), mutta tilavat käytävät sallivat lasten aika vapaan poukkoilun ympäriinsä, ja korkeisiin halleihin mahtuu ääntä ja elämöintiä. Yläkerran kaiteetkin ovat huomaavaisesti lasia, jotta vaahtosammuttimenkokoiset näkisivät museotarjonnan. 

Tämä vehje tarvitsee vielä vähän TLC:tä.

Lentosimulaattori oli epäkunnossa eikä 4D-elokuvaelämykseen (£4) viitsitty noin pientä ja kärsimätöntä museokävijää viedä. Helikopterihallin keskellä olevan pikku kahvilan juustovoileipä ei kelvannut natiaiselle (suola-viinietikkaperunalastut olisivat kelvanneet, voi kauhistus, kun vitsi-vitsinä annoin Eddien kokeilla elämänsä ensimmäistä perunalastua kuvitellen kersan sylkevän sen suustaan samantien!) ja pian epäonnistuneen lounastauon jälkeen napero jo väsyikin museovirikkeisiin ja sai massiivisen hermokohtauksen, jota ei lohdutettu edes museokaupan punaisella pikkukopterilla. (Ei, meillä ei ole tapana yrittää lahjoa muksu hiljaiseksi leluostoksin. Minä halusin kopterifanille muiston museokäynnistään.)

Kolmas hangaari ensimmäisen maailmansodan erikoisnäyttelyineen ja Britannian ilmataistelu (Battle of Britain) -osioineen jäi siksi meiltä tällä kertaa kokematta, samoin interaktiivinen Aeronauts-keskus ja Echo Alpha Tango -ravintola (jossa on myös kohtuullinen lastenlista; lisäksi omia eväitäkin saa nauttia, mutta vain tarkoitukseen osoitetuilla piknikalueilla). Mutta kuten sanottu – ilmainen sisäänpääsy ja kotiovelta matkaa alle puoli tuntia, joten taidamme tulla pian toistekin. Ehkä silloin vähän aiemmin aamulla, jotta välttäisi tiitiäisen väsyraivokohtauksen…

Ja vaikka itse en ole erityisen kiinnostunut sodasta ja vielä vähemmän tekniikasta, oli museo silti mielestäni kiinnostavasti koottu. Esittelykylteissä ei jaariteltu liian pitkään, aikajana havainnollisti aihetta kummasti, ja human interestiä toivat yksittäisten lentäjien kuvaukset ja haastattelut. Olisipa niissä kerrottu vähän lihaisammin muutamasta Amelia Earhart -henkisestä ilmailun naispioneeristakin (jotka mainittiin aikajanalla), niin olisin ollut vielä tyytyväisempi museon antiin. 

Jotain rouvillekin: prinsessan perustama ilma-ambulanssipalvelu. Ou jea.

Mitä kirjastosta tarttui mukaan aiemmin tällä viikolla… Sattumaako?

***

I took my aircraft-mad son and his ex-RAF cadet father to the RAF Museum yesterday; couldn’t tell which one was more excited! What a great place for a toddler to run around and make some noise – and it’s free of charge. (Well, they charge for the car park instead – £3 for visits under 3 hours, £4 if you really want to delve deep.) We’ll definitely go again. (Also because Eddie had a meltdown after two hangars and a lunch, and we missed the First World War and the Battle of Britain exhibitions, the interactive family centre and the licensed restaurant. Oh, right, driving. Well, one of us might be…)