Anoppi lennähti ensimmäistä kertaa Suomeen Eddien 2. syntymäpäiville ja uutta kesämökkiä koe-elämään.

En ollut aiemmin oikein hoksannutkaan, Miehen varoitteluista huolimatta, miten nirso ruokailija rouvakulta on – tapaammehan yleensä hänen luonaan, jossa hänellä on täysi vapaus tehdä juuri sellaista ruokaa, mitä itse tykkää syödä. Mies oli stressannut äitinsä syömisistä Suomessa etukäteen niin, että minua suorastaan huvitti – kunnes tilanne tuli kohdalle. Ohhoh.

Italialaisessa ravintolassa, jonka menu oli varmaan 50 ruokalajia pitkä, anoppi ei tykännyt mistään ja suostui lopulta nakertamaan bruschettaa siirrettyään siitä ensin sivuun kaikki tomaatit ja puolet mozzarellasta. (Miksi ihminen, joka inhoaa raakaa tomaattia, valitsee italialaisessa ravintolassa ruuakseen bruschettan??)

Saimaa-risteilyllä, jonka suomalais-välimerellinen ruokalista oli sekin yllättävän pitkä, rouva maisteli varovasti fetasalaattia ja jopa ihasteli tomaattien makua – kunnes totesimme ne vesimeloninpaloiksi. Leipäjuustojälkiruokaani hän katseli lievästi kauhistuneena.

Anoppi ei pidä lihasta, kalasta, raaoista vihanneksista, sitrushedelmistä, useimmista juustoista eikä viinistä. Kaikkea makeaa hän syö mielellään.  Mökkiviikon hän taisi elää enimmäkseen leivällä, hillolla, puurolla ja kakulla. Jos kyseessä olisi seitsemänvuotias, ihmettelisin vähän, mutta pitäisin sitä vaiheena. Kun kyseessä on seitsemänkymmentäyhdeksänvuotias… täytyy kai tyytyä vain ihmettelemään, kuinka hän on elänyt terveenä noin pitkään.

(Kuva: Lemin kotiseutuyhdistys)

On kuitenkin yksi ruoka-aine, jota anoppi rakastaa, ja se on lampaanliha! Siksi olikin luojan lykky, että kotiseudullani Etelä-Karjalassa on paikkakunta kuulu lammasruuastaan. Kyseessä on tietysti Lemi ja sen särä – josta paikalliset muistavat aina mainita, että se on ainoana ruokalajina valittu Suomen seitsemän matkailuihmeen armoitettuun joukkoon. (Valinnan suorittivat Suomen kotiseutuliitto, Suomen matkailuliitto ja Finnair jo vuonna 1972; liekö listaa sen jälkeen päivitetty?)

Särä on koivupuisessa säräkaukalossa hiii-itaasti puu-uunissa haudutettu lammasruoka, jonka mausteena käytetään vain suolaa. Lammasta haudutetaan koivu- ja leppäpalikoilla lämmitetyssä uunissa yön yli tai ainakin kuusi tuntia, kerran tunnissa paistia kääntäen ja lihanesteet pois valuttaen. Viimeisten parin tunnin ajaksi mukaan särään (sana tarkoittaa sekä ruokalajia että sen valmistukseen käytettyä astiaa) lampaan alle lisätään pestyt ja kuoritut perunat. 

Särä nautitaan tuoreen rieskan (eteläkarjalaisen hiivaleivän; se ohut lätty on meilläpäin nimeltään ehkä lepuska, ehkä lapinrieska) ja voin sekä mieluiten kotikaljan kera. Jälkiruuaksi syödään makiaa soppaa eli sekahedelmäsoppaa, lemiläisittäin myös rieskan kanssa.

Itse ei-lihansyöjänä lapsuuden muistikuvani särästä ovat hataria, mutta herkkusuut lähiympäristössäni ovat antaneet ymmärtää, että hidas haudutus tekee särästä kirjaimellisesti suussasulavan mureaa ja poistaa mausta lampaanlihan satunnaisen ”villamaisuuden”. Ruokalajia mainostetaan yli tuhat vuotta vanhaksi, yhdeksi ensimmäisistä uunissa valmistettavista ruuista näillä nurkilla. Säräkaukalossa voi toki hauduttaa muutakin lihaa, mutta oikea särä on aina lammasta – ja nykyisin kai yleensä uusiseelantilaista, koska paikallista ei yksinkertaisesti ole saatavilla.

Me kävimme säräistunnossa Lemin museotuvalla eli kotiseutumuseon tuparavintolassa. Lemillä on toinenkin särään erikoistunut ravintola, Säräpirtti Kippurasarvi, jossa olen käyttänyt (myös lampaanlihaa rakastavan) Miehen vuosia sitten, mutta tällä kertaa halusimme tarjota anopille supisuomalaisemman elämyksen maalaamattomassa hirsipirtissä ryijyjen ja vanhojen maataloustyökalujen keskellä.

Ja sellainen ihme sattui kuin sattuikin käymään, että anoppi tykkäsi ruuasta! Ei hän toki lisää hakenut, niin hurjaksi ei sentään heittäytynyt, mutta väitti lammasta herkulliseksi, samoin rieskaa. Sekahedelmäsoppaakin söi irvistelemättä. Huh helpotus.

Ja niin muuten tykkäsi myös Eddie! Suomen-lomalla täysin arvaamattomaksi nirsoilijaksi heittäytynyt iltojeni ilo ahmi ainakin yhden aikuisen annoksen lammasta, aika paljon rieskaa ja vielä kauhallisen soppaa päälle. (Perunat eivät kelvanneet.) Eikä edes saanut mahanpuruja, niin mureanpehmeäksi oli lammas hautunut.

Erityistilauksesta sain omaksi pääruoakseni kasvispihvejä tomaattisalaatin, porkkana-ananasraasteen ja perunoiden kera. Ihan okei, mutta pihvit olisivat voineet olla rapsakampia. Etukäteistilauksesta museotupa tekee ei-lampaansyöjille myös kala- tai kana-aterioita sekä lastenannoksia.

Ruuan jälkeen sai leppuutella lattiatasossa, ainakin jos oli piirun alle kaksivuotias.

Käykäähän kokeilemassa, jos osutte Etelä-Karjalaan ja kaipaatte Hesburgeria autenttisempaa makuelämystä! Pitkän valmistusajan vuoksi säräaterialle on varattava paikat etukäteen: museotuvalla kattauksia ei välttämättä ole päivittäin, mutta nettisivut päivittyvät ahkerasti kattauksien mukaan. Hintaa herkulle kertyy aikuisilta 32 €, 5 – 15-vuotiailta 15 € (ja sitä nuoremmat syövät ilmaiseksi). Kippurasarvessa särää saa päivittäin (kattausajat ja pöytävaraukset täältä, hinnasto täältä). Yli kymmenen hengen ryhmille ateria valmistuu tilauksesta muulloinkin. Lappeenrannan kauppatorin kauppahallissa on nykyään myös Kippurasarven säräkauppa ja -kahvila, josta särää ja säräkeittoa voi ostaa kotonakin nautittavaksi. Ja saapa särää nykyaikana verkostakin! Jo o konavaa.

Tunnistatteko te muut ”Suomen seitsemän ihmettä”? Vanhan Rauman ja Otaniemen tietävät kai kaikki, mutta nuo muut… Hmm?

***

I took my famously picky mother-in-law, who just happens to love lamb and mutton but not much else, to try on a local delicacy while holidaying in Finland – the Lemi särä. It is a mutton dish slow-roasted overnight (or for at least six hours) in a birchwood trough in a wood-burning oven, flavoured only with salt and served with potatoes, local barley and wheat bread rieska, and home-brewed (non-alcoholic) beer, with stewed fruit soup as a dessert. And a miracle of miracles, she liked it! As did Eddie, who had also turned rather a picky eater in Finland. Myself, a pescatarian, was served vegetable patties with salad and potatoes. Särä, a dish over a thousand years old, was once voted one of the ”seven miracles of Finland” by the Finnish tourism authorities. Now isn’t that alone a reason to visit Southern Karelia, my home county?