Pupuni, höppänäni, kikkarapääni, apinaipanani täytti puolitoista vuotta jo liki kuukausi sitten, mutta jostain syystä tätä päivitystä on ollut toooosi työlästä kirjoittaa. Kahdessa kuukaudessa jässikkä on muuttunut taas niin paljon! Viime päivityskuvissakin Eddie näyttää jotenkin paljon vauvemmalta kuin nyt. Ehkä posket ovat solakoituneet? Ymmärrys silmissä kasvanut? Pituutta ainakin on tullut selvästi lisää – koko ajan on siirrettävä lisää tavaroita korkeammalle kuikelon ulottuvilta. Pitkä poika hän onkin samanikäisiin verrattuna.

Puolitoistavuotispäivää vietettiin perheflunssan keskellä; edellisenä iltana raukalla oli ollut peräti 39,8 astetta kuumetta. Mitään puolivirallista syntymäpäiväkuvaakaan ei tullut otettua – paitsi nämä: ipana kiipesi kurkistamaan keittiötasolle ja löysi joululta jääneet mince piet. Hyvin kelpasivat.

Lisäksi kahdeksantoistakuinen Eddie…

…liikkuu entistä vakaammin. Juoksuaskeleita heppunen ei vielä ole ottanut, mutta takaperin kävely, pyöriminen, rappusten nouseminen ja varsinkin kiipeily sujuu. Jässikkä on myös täysin peloton laskeutumaan pöydältä, sohvan selkänojalta tai rappusista alas jalat edellä, vaikka äiti välillä seuraa vierestä sydän kurkussa. On hän kyllä tullutkin kerrostenvälin alas vatsallaan liukumalla ja kaatanut parimetrisen lohikäärmepuun ruukkuineen päälleen. Ketteryyttä ovat samanikäisten muksujen vanhemmat kommentoineetkin; ilmeisesti Eddie on siinä aika edistynyt. (Täällähän ei ole neuvolalaitosta, eli olen herttaisen tietämätön sen suhteen, mitä minkäkinikäisen muksun ”pitäisi” osata. Osaisiko joku muuten suositella siihen jotain näppärää nettisivustoa?)

…tykkää edelleen rakentaa torneja, panna esineitä sisäkkäin ja kansia astioihin, ahtautua koloihin, laatikoihin, pöydän alle; myös hänen avaruudellista hahmotuskykyään on ihmetelty. Ehkä meillä kasvaa pieni arkkitehti? 

…ei kommunikoi juurikaan selvemmin kuin viime päivityksen aikoihin; sanavarasto on likipitäen sama kuin 16-kuisena. Poju juttelee omalla kielellään, matkii possua, koiraa ja lehmää sekä suomeksi että englanniksi pyytäessä, antaa pyydettäessä suukon, suuntaa ehdotettaessa yläkertaa tai keittiötä kohden (jos haluaa). Muutenkin ymmärrys on selvästi kasvanut ja välillä voin jo kysellä kyllä/ei -kysymyksiä ja saada suht’ luotettavan nonverbaalisen vastauksen – mutta on turhauttavaa, ettei heppunen vielä itse puhu juuri mitään. En vain malta olla vertaamatta häntä muutamaan muuhun samanikäiseen, jotka osaavat jo pitkän liudan sanoja, kutsua äitiä apuun, kertoa koska ovat tehneet kakan… Tiedän, tiedän, ei saisi verrata, kaikki edistyvät eri tahtiin ja kaksikieliset muksut alkavat usein puhua myöhemmin kuin yksikieliset – mutta hitsi, kun on vaikea odottaa!

…on sanojen sijaan kehittänyt kommunikaatiomuodon, jota kutsun etusormitekniikaksi: hän nappaa tiukan otteen etusormestani ja vie sinne, missä haluaa jotain toimitettavan, olkoon se sitten luettava kirja, päällelaitettavat stereot ja ulottumattomiin nostettu lelu. Nälissään Eddie taluttaa äidin syöttötuolin viereen, ja kun sisällämöllöttäminen kyllästyttää, rattaiden luo. 

…inhoaa ulkovaatteiden päällelaittamista, vaipanvaihtoa, iPadin poisottamista ja ylipäänsä muutosta – hippiäisemme on varsinainen pieni konservatiivi, joka haluaa ylläpitää status quota. Yritänkin aina pohjustaa tulevaa muutosta sanoin – ”kohta lähdetään ulos”, ”kohta mennään yläkertaan päiväunille” – mutta eipä siitä tunnu mainittavampaa apua olevan. 

…konttaa kiljuen ruokapöydän alle toppatakkia karkuun ja suostuu pitkin hampain vaipanvaihtoon, jos O Tannenbaumia pimputtava soittorasia pannaan päälle; konstit on monet sekä pojalla että äidillä. 😉

…ei ole vielä hoksannut ihan kaikkia syy – seuraus -suhteita: vääntää sitkeästi makuuhuoneen telkkarin antennin pois päältä (valitettavasti siinä on houkutteleva merkkivalo, joka napsahtaa kivasti pois päältä, ja kyllä, olemme kokeilleet siirtää antennin pois jäppisen ulottuvilta, mutta piru vie, kun se toimii vain yhdessä paikassa) ja saa sitten hepulin, kun lastenohjelma lakkaa näkymästä telkkarista. Suosikkitelkkariohjelmia ei muuten vielä oikein ole, paitsi ehkä lievästi surrealistinen teletappien tekijöiden In the Night Garden. Äiti tykkäisi eniten Oktonauteista.

…ei jaksa enää istua paikallaan muskarissa. Muskarien sijaan yritämmekin nykyään käydä päivittäin jossain, missä poju voi riehua energiaansa pois: paikallisen YMCA:n jumppasalin pomppulinnassa, soft play -paikoissa, hyvällä ilmalla puistossa. Jos muskariin uskallaudutaan, sen on paras olla suljetussa huoneessa tai aidatussa karsinassa, tai jässikkä syöksyy saman tien ulko-ovelle.

…tykkää taas uimisesta, hurraa! Kuukauden joulutauko onnistui jotenkin nollaamaan ipanan antipatiat taaperouintia kohtaan, ja ainakin kahdeksan kuukauden uintivastaisuuden jälkeen vesikirppumme tykkää taas pärskiä uimahallissa isänsä kanssa. Onneksi emme lopettaneet uimakoulua, vaikka kamalaa oli! (Jaa, miksikö jatkoimme vain, vaikka Eddie ei tykännyt uimisesta? No, se kesämökki. En todellakaan halua viettää pitkiä kesälomia mökillä, jolla on sata metriä rantaviivaa, lapsen kanssa, jolla ei ole ainakin jonkinlaiset perusuimataidot. Sitä paitsi meille kyllä kovasti vakuuteltiin, että ne water wobbles menisivät ohi. Ja nyt – toivottavasti! – ovat menneet. Huh helpotus.)

…nukkuu usein jo läpi yön, välillä taas havahtuu puolihereille itkemään kerran tai kaksi, mihin auttaa selän silittely ja unilampaan sydämentykytysten päällepano. Nukahtaa helposti iltapuuron, kylvyn ja tuttipullon jälkeen kahdeksan maissa – ja on viimeisen parin viikon aikana alkanut nukkua seitsemään, jopa lähes kahdeksan tienoille. Luksusta! Tämä vaihe saa minun puolestani jatkua pitkään. 

…nukkuu enää yhdet päiväunet, jotka hyvässä lykyssä saattavat kestää pari tuntia, jopa ylikin. Nukkumapaikalla ei enää ole suurta väliä: pinnasänky, rattaat, sohva, auto kelpaavat kaikki. Päikkäreille oli pitkään päästävä yhdentoista – puolen kahdentoista maissa, mikä teki lounastamisesta varsin haasteellista (ks. alla) – tosin ihan nyt tällä viikolla on välillä päästy hivuttamaan unillemenoa lounaan ylikin. Jospa se tästä?

…syö aamupuuronsa mukisematta, mutta muut ateriat sitten ovatkin aina arvoituksia: eläisi mieluiten leivällä, pastalla, jugurtilla jahedelmillä; välillä sattumat ruuassa syljetään pois samantien, välillä niitä ei (samassa ruuassa!) huomatakaan. Tämänhetkiset suosikit ovat pestopasta, satsuma ja ikisuosikki banaani, jonka suuhuntunkemisessa Eddie pyrkii aina ikäluokkansa tilavuusennätyksen rikkomiseen. Munakas kelpaa joskus, kana toisinaan, kalakeitto noin joka toinen kerta. Entinen lempiherkku juustokaan ei nykyään aina maistu. Toivottavasti tämäkin nirsoilu on vain taas yksi vaihe.

…syö aamupalaksi Weetabixiä, Oatibixiä, vauvamysliä tai puuroa hedelmäsoseen, mustikoitten ja/tai satsuman kera; välipalaksi kymmenen jälkeen banaania, hedelmäpruutan tai riisikakkuja; lounaan jälkiruokineen puolenpäivän – yhden maissa; päivällisen kuuden jälkeen; iltapuuron hedelmäsoseineen seitsemän – puolen kahdeksan tienoilla, ja yhä maitoa tuttipullosta iltakylvyn ja hampaidenpesun jälkeen. Pitäisi kai tuosta iltapullosta yrittää seuraavaksi eroon… mutta entäs, jos samalla menetetään ne helpot nukahtamiset? Iik, en uskalla.

…teki kulmahampaansa joskus, ööh, reilu kuukausi sitten (kaikki neljä kerralla!) ja tuntui oireilevan hampaitaan taas viime viikolla, joten saattaa olla, että ne viimeiset poskihampaatkin saattaisivat nyt olla ulkona. Hammaslääkäri pitäisi varata, sillä itse en enää uskalla työntää sormiani pikku piranjan suuhun.

…on luonteeltaan yhä tarkkaavainen, sisukas ja mukautuva, ei itke turhista, viihtyy itsekseen mutta on alkanut nauttia muiden, varsinkin isompien, lasten rinnalla leikkimisestäkin. Selkeästi erottaa miehet ja naiset toisistaan (miten??) ja flirttailee miesten kanssa – naiset eivät kiinnosta! Ei, en lue tähän mitään sen suurempaa ennustetta Eddien tulevaa suuntautumista kohtaan. 🙂

Aiemmat ”kehityskertomukset” voi lukea täältä:

• Eddie 16 kk
• Eddie 14 kk
• Vauvavuoden kuukausikatsaukset

***

At 18 months old, Eddie is taller than average, more agile than many of his peers and seems to have a fairly good spatial awareness; however, he still doesn’t talk much. He clearly understands both Finnish and English, though. He mostly sleeps through the night, naps for a couple of hours and generally falls asleep easily. His eating is a struggle at the moment; he would prefer to live on bread, pasta, yoghurt and fruit, if given the choice. He doesn’t like change (of clothes, nappy, scenery), prefers men to women, won’t sit still at the rhyme time, and has finally got over his water wobbles (fingers crossed!). He may even have had all his milk teeth now – but I dare not check. All in all, he is an observer, but a sociable one; patient but adaptable; fearless and self-sufficient. My little monkey.