Puheterapiaan
Kuten blogini seuraajat tietävät, lapsikultaani ei ole (toistaiseksi) siunattu kovinkaan karjalaisilla puheenlahjoilla. 2 vuoden 3 kuukauden iässä Eddie edelleenkin sanoo vain joitain yksittäisiä sanoja: äiti, bye-bye, ten, up, pappa, car, star, puu, bath, train, bus. Hän ymmärtää mielestäni sujuvasti sekä suomea että englantia, tekee pyynnöstä joitain asioita (”mennään keittiöön syömään”, ”mennään pesemään hampaat”, ”laita valot pois”), kysyttäessä osoittaa sormella kuvia ja esineitä sekä matkii innoissaan eläimiä ja ajoneuvoja – mutta johtukoon se sitten äidinvaistosta vai mistä, olen ollut hippiäisen puheenkehityksestä huolissani. Sekä niin pirun kateellinen sujuvammin puhuvien naperoiden vanhemmille!
Täällähän ei varsinaista neuvolalaitosta ikäkausitarkastuksineen ole, vaan tarvittaessa lasta käytetään lääkärissä tai pienemmissä murheissa health visitorin eli tavallaan neuvolantädin luona. Varasimme Eduardolle health visitor -ajan kaksivuotispäivien tienoilla juuri tämän puhumattomuuden takia ja saimme lähetteen kunnalliselle (NHS:n) puheterapeutille tarkistamaan, olisiko ipanalla oikeasti kommunikaatiovaikeuksia vai antaako hän vain odotella itseään. Meitä varoiteltiin jopa neljän kuukauden jonosta, mutta itse asiassa pääsimme ensivisiittille alle kolmessa kuukaudessa.
Tuo käynti oli toissa viikolla. Tapasimme kaksi puheterapeuttia, joista toinen alkoi heti leikkiä Eddien kanssa ja toinen ottaa minulta taustatietoja. Kerroin faktat: kaksikieliseksi kasvatettava muksu, ei juurikaan puhu mutta ääntelee muuten, ei aina reagoi nimeensä mutta osaa noudattaa pyyntöjä, saa turhautuneena kiukkukohtauksia. Kantaa aina jotain kädessään (eli pystyy käyttämään tehokkaasti vain toista kättään). On aika nirso ruokailija. Rakastaa iPadia, palapelejä, junarataansa, autoja, musiikkia. Kuulossa ei vikaa – se testattiin on varmuuden vuoksi puheterapia-aikaa odotellessa. Synnytyksessä vaati elvyttämisen, mutta toipui ilman tehohoitoa. Läheisellä sukulaisella on Aspergerin syndrooma.
Reilun puolen tunnin leikkisession jälkeen puheterapeutit kertoivat minulle havaintonsa, josta lähettivät perään raportin. Ja heidän mukaansa Eddien puheenkehitys tosiaankin on viivästynyt, jopa merkittävästi. (Disclaimer: Tietysti puoli tuntia tuntemattoman aikuisen seurassa on varsin lyhyt aika havainnoida tilanne tarkasti, joten monessa kohdassa lisätutkimukset ovat tarpeen ennen diagnoosia.)
Eniten tenavallani tuntui olevan viivettä puheentuottamisen suhteen: hän ei koko tapaamisen aikana itse asiassa sanonut kuin poislähtiessä ”bye-bye”. Myös keskittymiskyvyssä, kuuntelemistaidoissa, leikkitaidoissa, sosiaalisessa viestinnässä ja vastavuoroisuudessa sekä fyysisen ympäristön hahmottamisessa saattaa olla viivettä ikätovereihin verrattuna. Lisäksi terapeuttien mielestä pikku apinani on ikäisekseen aika kömpelö. Ei-sanallisia taitoja, ymmärtämistä ja vastavuoroisuutta on tutkittava tarkemmin.
Kaksikielisyys ei puheterapeuttien mukaan viivästytä puheenaloitusta, vaikka käytännössä useimmat tuntemani kaksi- tai useampikielisissä perheissä kasvaneet muksut ovat alkaneet puhua verrattain myöhään. Hmm. Sain terapeuteilta kuitenkin ”synninpäästön” ja kehotuksen jatkaa äidinkieleni puhumista kuten tähänkin asti. En kyllä olisi siitä luopunutkaan, vaikka olisivat sanoneet mitä.
Julkisen terveydenhuollon puolella Eddielle suositeltiin ryhmäterapiaa sosiaaliseen viestintään keskittyvässä ryhmässä, joka alkaa kokoontua ensi kerran vuodenvaihteen jälkeen. Saimme terapeuteilta myös kotitehtäviä: leikkiä enemmän yhdessä, puhua yksinkertaisempia lauseita, nimetä esineitä ja asioita enemmän ja rohkaista ipanaa katsekontaktiin pitämällä leikkiessä leluja (tai esim. saippuakuplapurkkia) lähellä kasvojamme tai viivästyttämällä leikin alkua ”valmiina – paikoillanne – nyt” -rimpsulla.
Harjoitukset ovat mielestäni tepsineet jo parissa viikossa! Edgar on alkanut sanoa enemmän sanoja, viime viikolla hän jopa sanoi about ensimmäisen kaksisanaisen lauseensa: ”äiti auta!” (Suomeksi, jee!) Häntä selvästi huvittaa, kun matkin hänen höpötystään ja nimeän esineitä – minusta jopa tuntuu, että välillä hän ”pyörittelee silmiään”, että haloo, mutsi, mä tiedän ton kyllä! Hän on myös alkanut katsoa silmiin enemmän nyt, kun olen kiinnittänyt siihen enemmän huomiota – ja uhmakohtaukset ovat vähentyneet ja lyhentyneet. Huh helpotus.
Koska julkisella puolella puheterapiaan pääsee vasta tammikuussa ja sekin on ryhmäterapiaa, olemme myös palkkaamassa yksityistä puheterapeuttia tekemään lisädiagnoosia ja antamaan yksilöityjä harjoituksia ipanan sanaisen arkun avaamiseksi. Voihan olla, ettei lapsukaisessamme ole varsinaisesti mitään vikaa, vaan hän vain ei ole nähnyt tarpeelliseksi alkaa jutella vielä – Eddien isäkin alkoi puhua vasta liki kolmevuotiaana, lapsuuteni paras ystävä kuulemma melkein nelivuotiaana, ja nyt molemmat ovat tohtoreita – mutta tuskinpa tuo tekee hallaakaan. Mieluummin virsta väärään kuin vaaksa vaaraan, tai jotain sinnepäin.
Kömpelökö?
Eddien isovanhemmat ovat sitä mieltä, että huolehdin turhasta. Toivottavasti. Mutta haluan kuulla sen ammattilaisen suusta – tai jos, JOS lapsellani on oikeasti jokin kehitysviivästymä, haluan tietysti antaa hänelle parhaat mahdollisuudet sen ylipääsemiseen ja aloittaa tarvittavat terapiat mahdollisimman pian. Toki jokainen vanhempi tekisi samoin, eikö?
Tapaamme uuden puheterapeutin ensi viikolla.
Onko teillä lukijoillani kokemusta varhaislapsuuden puheterapiasta? Vertaistukea otettaisiin mieluusti vastaan!
***
As our little monkey still says only a few individual words at 27 months old, we asked to be referred to a speech and language therapist. The assessment (on NHS) was two weeks ago: one therapist played with Eddie whilst another one filled in a questionnaire about his development and behaviour. According to their initial report, Eddie does have delayed communication skills particularly in the areas of attention and listening, play, social communication, and the use of language. The therapists didn’t, however, think his bilingualism would be the cause for the delays, but suggested we keep speaking both Finnish and English to him as before. He was invited to attend a social communication therapy group, which will start in January – but we shall also hire a private SLT to assess him further and give individual therapy, if that is needed. We’ll meet the therapist next week. Fingers crossed! Perhaps Eddiekins is just taking after his father, who only started speaking closer to the age of three…
Tosi mielenkiintoista lukea saamistanne harjoitteista! Meillä käytössä kolme kieltä ja aloimme jo alussa käyttää viittomia. Osaan itse viittomakielen alkeet ja yhdistin mahdollisuuksien mukaan oikeaa viittomakieltä & vauvaviittomia. Opetin tärkeimmät viittomat myös lähipiirille & hoitajalle ja lapsi turhautui vähemmän kun sai viestinsä perille. Olen myös kuullut, että joskus viittomien käyttö voisi laiskistaa (= ei tarvetta opetella sanaa) mutta meillä näin ei käynyt vaan viittomat auttoivat siirtymisissä kielestä toiseen. Kerran lentokoneessa vieressämme istui viittomia osaava nainen ja oli hauska seurata kuinka hieman ujo lapsemme innostui keskustelemaan hänen kanssaan. Tsemppiä puheen opetteluun teille!
Grazie! Voi hitsinhitsi, kun ei tullut aikanaan mentyä sinne vauvaviittomakurssille… Unohdin muuten tietysti sitten kysyä viittomista tuolta puheterapeutilta, mut yritän muistaa ottaa puheeksi, kun tulee ensi kerran käymään. Saatiin kyllä vino pino ohjeita, joten jospas ne alkaisivat hiljalleen auttaa.
Minulla on kokemusta muutamasta lapsesta, jotka ovat kaksikielisiä, ja kyllä se voi viivästyttää puhumaan oppimista. Mutta sitten kun ’portit aukenevat’, tulee puhetta kummallakin kielellä! Ystävälläni on kolme, nyt jo aikuista poikaa, ja perhe oli ruotsin/suomenkielinen. Kaikilla kolmella pojalla puhe viivästyi, ja ennen varsinaista puhetta jommalla kummalla kielellä olivat lauseet sekakielisiä ”mamma anna mulle mjölk” :-). Miehen siskonttyttö ilmaisi tahtonsa kaksivuotiaana elekielellä, esim. taputti ensin mummon kättä, sitten juomalasia, ilmaisten näin, että tahtoo juotavaa. Hänenkin vanhempansa puhuvat lapselle eri kieltä. Kolmevuotiaana alkoi puhetta tulla, ja nyt kuulemma puhua pälpättää joskus liiankin kanssa (tämä siis huumorilla). Eräs tuttu tyttö ei puhunut kolmivuotiaaksi saakka ollenkaan, mutta ymmärsi kaiken. Nykyään hän on fiksu musiikkitaiteilja. Toki ymmärrän vanhempien huolen, mutta minun mielipiteeni on, ettei ole syytä murehtia liiaksi.
Kiitos, pidetään mielessä ja toivotaan, että portit aukenevat pian! 🙂