Puolivuotias Eddie

Puoli vuotta olen jo onnistunut pitämään jälkikasvuni hengissä. High five!

Kuluneen kuukauden aikana jätkä on oppinut ihan älyttömästi – saas nähdä, muistanko edes kirjata kaikkea ylös. Mutta koetetaan:

Akselin ympäri kieritään jo aika väkkäränä, välillä vain jää käsi vatsan alle jumiin ja se turhauttaa. Peppu nousee, hartiat nousevat, mutta eivät yhtä aikaa. Veikkaisin, että ryömiminen tai jopa konttaaminen on enää viikkojen päässä. Arvelisin myös, että jos meillä olisi tarjolla enemmän liukasta lattiapintaa (nyt poju viettää lattia-aikansa enimmäkseen leikkimattojen päällä), hän olisi saattanut jo hoksata alkaa vetää tai työntää itseään mittarimatona liikkeelle.

Toissapäivänä Mies huomasi, että jätkähän melkein istuu jo tuetta! Tai siis istuukin kymmenisen sekuntia kerrallaan, sitten alkaa nenä ottaa kontaktia varpaisiin tai poitsu hitaasti kellahtaa kyljelleen. Vielä ei olla siirrytty TrippTrappin newborn setistä vauvasettiin, mutta vauvasetti pehmusteineen on ostettu ja sitä ehkä kokeillaan jo tänä viikonloppuna. 

Alien baby treenaa istumista.

Sitterissä istuminen on edelleen mukavaa ja nyt heppu on oppinut hetkuttamaan itseään niin, että saa kunnon vauhdit. Odotankin jo innolla, että hän oppii istumaan kunnolla, jotta päästäisiin lähipuistoon kokeilemaan vauvakeinua! Joululahjaksi hippiäinen sai hyppykiikun, mutta se ei yllättäen olekaan ollut hitti: meidän hankkimamme kiikku on kovamuovinen (tietysti pehmustettu) ja pojan peppu tuntuu olevan siihen vielä liian pieni, hän ”hölskyy” siinä ikävästi. Kälyltä saatu kankainen ja pepun myötäinen kiikku ei silti sekään saa varauksetonta suosiota. Jätkä sietää sitä muutaman minuutin kerrallaan eikä riemunkiljahduksia laite ole vielä saanut aikaan, toisin kuin monilla vauvakollegoilla.

Kiljahduksista puheenollen ääntelystä on tässä kuussa tullut entistä äänekkäämpää: suloisen jokeltelun on korvannut reipas kiljunta, päristely, suoranainen kirkuminenkin. Jätkästä on mielestäni tullut kärsimättömämpi ja hän ilmoittaa tylsistymisensä varsin suorasanaisesti – mutta kyllä suurin osa ääntelystä, jopa siitä pistettävää sikaa muistuttavasta, on ihan hyväntuulista, vaikka mutsia välillä hirvittääkin, tekeekö jässikkä rääkymisellään hallaa äänihuulilleen. Mikään suuri itkijä hän ei yhäkään ole: rokotuksia, pään kopsahduksia sun muita hän on yleensä vain parahtanut, ja ainoat kunnon itkut saa aikaan yöllä herättävä nälkä, jos tissiä tai pulloa ei tule kaivettua esiin riittävällä rivakkuudella, tai pitkien automatkojen viime metreillä tylsistyminen. Korkeaa, korvia ja sydäntä raastavaa kipuitkua Eddiellä on onneksi ollut vain pari kertaa vatsavaivojen vuoksi; tämänhetkinen kiinteiden aloittamisesta johtuva mahan kovettuminenkin on aiheuttanut melkeinpä vain kitinää, tempoilua ja tuskastumista, muttei suoranaista itkua. Tuskastumistaan jätkä osoittaa vetämällä selkänsä kaarelle, huitomalla ja viskomalla päätään. Jässikässä on yllättävän paljon voimaa!

Natiaisen saa nauramaan huulia päristämällä, ilveilyllä, lennättämällä ja ilmaan heittelemällä. Myös isin karvainen naama töistä palattua saa toisinaan mussukassa aikaan röhönaurureaktion. Joskus toiste taas kelpaa vain äidin syli tai kainalo. Vierastamista en ole vielä huomannut; joululomalla Englannin-mummi ja -täti saivat suloisia hymyjä ja flirttailevia kujerruksia, vaikka ei oltu nähty sitten syyskuun.

Hienomotoriikka on kehittynyt kummasti, lapsukainen tarttuu tiukasti kaikkeen kosketusetäisyydellä olevaan, siirtää välillä lelua kädestä toiseenkin ja osaa laittaa kätensä yhteen. Usein hän myös jää katselemaan ja kääntelemään omaa kättään – ja yleensä aina oikeaa kättä. Tuttipulloa osataan kannatella sekä makuu- että istuma-asennossa melkein aina itse – aina ei vain viitsitä, kun kerran palveluskuntaakin on tarjolla. Söpösti Edmundo myös hyökkää pulloon kiinni heti sen havaittuaan: suu aukeaa kuin linnunpojalla ja kädet kahmaisevat pullon naamalle.

Ehdoton lempilelu on joululahjaksi saatu Sohvi-kirahvihelistin, se on syrjäyttänyt jopa alkuperäisen Sohvin. Myös kaikki muut purulelut (ja sellaisiksi kelpaavat, kuten tutin kanta ja äidin rystyset) ovat hittikamaa. Samoin ääntä päästävät lelut ovat alkaneet pikkuhiljaa kiinnostaa. Kirjojen selaaminenkin on alkanut vähissä erin sujua aivan viime viikkoina, aiemmin jätkän kiinnostus herpaantui jo kuvakirjan ensimmäisellä aukeamalla. 

Hampaita ei näy vieläkään, vaikka jyystäminen ja kuolaaminen ovat yhä mestaruustasolla. Hampaiden aiheuttamaan kipuiluun olen välillä antanut puuduttavaa hammasgeeliä.

Kiinteiden ruokien kokeilu on aloitettu ja se sujuu yllättävän hyvin! No, vähän on viime päivinä tullut takapakkia siitä, kun vanhemmat innostuivat kokeilemaan liian karkeajakoista porkkanapöperöä, joka taisi aiheuttaa lapsikullalle vatsanväänteitä, vähäsen ummetusta ja sulamattomia porkkananpalasia vaipassa, mutta muuten jätkä on syönyt melkein mitä vain eteen on kiikutettu: perunalla aloitettiin, sitten jatkettiin peruna-palsternakkasoseella, banaanipuurolla, aprikoosipuurolla, banaanilla sellaisenaan sekä porkkanan, vadelman ja/tai mangon kera, omenasoseella, porkkana-kukkakaalisoseella… Sormiruokailua on toistaiseksi harrastettu varsin vähän, muutaman kerran keitetyn porkkanan, palsternakan tai omenan palalla. Oikeastaan ainoa ruoka, josta Edsteri on vähän mennessä kategorisesti kieltäytynyt, on kaupan valmissose, jokin Plumin hedelmäsekoitemössö. Maistoin sitä itse eikä se minusta niin kamalaa ollut, mutta ehkä sose oli liiankin hienojakoista ”limaa” – ja kieltämättä se näytti ihan shaitilta. En minäkään sitä olisi vapaaehtoisesti syönyt kuin silmät ummessa! Suosikkiruokia näyttävät tähän mennessä olleen omenasose ja kaikki, missä on banaania. Mango näytti myös menevän alas niin ahnaasti, että olen itse asiassa rajoittanut sitä nyt, jottei lapsi totu liian makeaan ruokaan. 

Hands-free sujuu myös.

En ole vielä lueskellut paljoakaan vauvanruokaoppaita (pitäisi kai), mutta ajattelin, että voisi alkaa yrittää syöttää muksulle kolme miniateriaa päivässä korvikkeen lisäksi – vaikka puuroa aamuisin, jotain makeampaa lounasaikaan (koska jätkä selvästi villiintyy sokerihumalassa) ja jotain ei-niin-makeaa iltaisin. Määrät ovat tietysti vielä vain lusikallisia, mutta kaipa ne siitä aikanaan kasvavat. 

Olen muuten miettinyt, josko nyt olisi aika panna stoppi koko ajan kehnosti sujuneelle imettämiselleni. Maitoa tulee, yllättävää kyllä, edelleen, mutta ei niin paljon, että siitä yleensä riittäisi edes yhdeksi koko ateriaksi (paitsi öisin, mutta silloin se taitaakin toimia enemmän lohdukkeena kuin ravintona, ks. alla). Mutta kun mä en halua! Tai siis haluan kyllä päästä eroon rumista imetysliiveistä ja luukkupaidoista, mutta että nytkö olisivat meidän kahdenkeskiset imetystuokiot ohi… Nyyh, mun iso poika! Mutta kai se joskus on lopetettava…

Päiväunia pupuliinimme nukkuu yhä kolmet, mutta viime viikkoina niiden pituudet ovat lyhentyneet mutsin mielestä vähän huolestuttavasti. Se saattaa kyllä johtua joulunajan (ja kehnon sään) rikkomista rutiineistakin, kun aamuisin ei olla yhtä usein lähdetty vaunukävelylle. Nykyisin poitsu suostuu välillä päiväunille sänkyynsäkin, mikä on luojan lykky, sillä mooseskoriin hän ei ole mahtunut enää ainakaan kuukauteen ja Bugiksen vaunukoppakin alkaa käydä niin ahtaaksi, että alkaa tulla ajankohtaiseksi vaihtaa koppa rattaisiin. (Mun vauva! Mihin se on kadonnut?!)

Öisin jässikkä herää edelleen pari kertaa. Useimmiten syötämme hänelle pullosta dream feedin nukkumaankäydessämme yhdentoista pintaan (jolloin tirppana on vetänyt sikeitä kolmisen tuntia), mutta eipä se ole yösyötön tarvetta vielä poistanut. Yleensä otan pojun rinnalle kahden – kolmen maissa ja uudestaan siitä muutaman tunnin päästä. Ja yhä useammin tiitiäinen on alkanut nukkua väliajat kanssamme perhepedissä… Minäkö se vannoin ennen nappulan syntymää, että meillä ei sitten perhepedissä nukuta? 😉 ”Syytän” tästä kyllä Miestä: hän ihastui perhepetiin Teneriffan-hotellin jättimäisessä suurperhepedissä lököiltyään eikä sittemmin ole protestoinut, vaikka poju jäisi viereemme meidän 140-senttiseen normisänkyymmekin. Mikä on ihanaa, mutta huonontaa kyllä tämän mutsin unenlaatua. Leveämmän sängyn osto taitaakin olla tämän kevään to-do-listalla. 

Perhepeti rulettaa. Tai vaihtoehtoisesti, co-sleeping sucks. Riippuu, keltä kysytään.

Luin muuten juuri, että puolivuotiaana lapsi ei enää periaatteessa tarvitse nälkään yösyöttöä, vaan yöheräämisten syynä olisi enemmänkin tottumus ja läheisyydenkaipuu. Hmm, mielenkiintoista. Pitääpä alkaa opiskella, miten vieroittaa lapsukainen yöheräämisistä. Kokemuksia kellään? Omaan huoneeseen emme viitsi häntä muuttaa ennen kuin ainakin säännölliset yöheräämiset on karsittu – koska minäpä siinä sitten rientäisin aina lasta tyynnyttelemään naapurihuoneeseen, Mies ei horroksestaan herää kuin taloa tärisyttävään rääkymiseen. 

Mitäs vielä… Varmasti paljon muutakin on tässä kuussa opittu, kun joka päivä lapsikulta tuntuu vähän entistä aikuisemmalta. Yhyy, mun vauva! Eilisessä punnituksessa hän painoi 7 760 grammaa ja pituudenkin pääsi tällä kertaa mittaamaan (itse; neuvolahoitajat eivät asiaan puuttuneet), ja jos oikein osasin kiemurtelevan Eddien mitata, pituutta mittarimadollamme olisi nyt komeat 69 senttiä. Pituudessa mennään siis 75 prosentin käyrällä, kun taas paino on piirun verran 50 prosentin alapuolella. Kuikelo mikä kuikelo. Ehkä pitkäraajaisesta söpöstelijästämme tuleekin miesmalli tai balettitanssija?

Hassua muuten, mutta tässä kuussa yhä useampi on kommentoinut, että mussukka näyttää ihan minulta. Harry Potterin tavoin ”he has his mother’s eyes”, minkä olen itsekin huomannut. Samoin leuka on selvästi meikäläiseltä. Ovelaa, kun ottaa huomioon, että alkukuukausina Eddieä kommentoitiin aina selkeäksi minikopioksi Miehestä! Vaikka niinhän sitä sanotaan, että kaikki vauvat muistuttavat syntyessään isäänsä, evoluutio on siitä viisas, että yrittää varmistaa isänkin bondaamisen jälkikasvunsa kanssa.

Ai niin, ja josseivät vanhat silmäni petä, minusta murusemme silmien väri on nyt alkanut taittua enemmän harmaaseen! Saattaa se kyllä olla talvisen valon luoma näköharhakin.

Lempi-Sohvi, Muumi ja äitinsä (siniharmaat) silmät perinyt päivänsankari synttäriasussaan. Meillä näyttää olevan vähän kirahviteema.