Se synnytyskertomus

Niin, se synnytys. Eddiellä on ikää nyt reilut seitsemän viikkoa ja ennen kuin äitipää unohtaa kaiken, lienee parasta tallentaa synnytyksen pääkohdat jälkipolvien kanssa muisteltavaksi.

1. luku: Lapsivesi

Laskettua aikaa edeltäneellä viikollahan kävin manuaalisessa käynnistysyrityksessä peräti kolmesti. Viimeisellä kerralla, tiistaina, kokenut kätilö kehuskeli olevansa mestari-sweeppaaja. Liekö tuolla ollut vaikutusta, mutta niinpä vain Eddien lasketun päivän, torstain, aamuyöstä kello 1.10 heräsin tavallista voimakkaampiin supistuksiin. Harjoitussupistuksiahan minulla oli ollut jo raskauden puolivälistä, mutta nämä tuntuivat erilaisilta: ei niin kuin oli kerrottu, kovilta kuukautiskivuilta, vaan rengasmaisina – tunsin kirjaimellisesti kohdun supistuvan. 

Tunnin verran kellottelin supistuksia itsekseni, kunnes kahden maissa herätin Miehen. Koska supistukset olivat aika epäsäännöllisiä eivätkä vielä mahdottoman kivuliaita, jatkoimme sängyssä makailua – sairaalastahan oli sanottu, että soittaa sai vasta, kun supistukset tulisivat kolmen – neljän minuutin välein (enkä sitä paitsi tässä vaiheessa vielä uskonut, että lapsi tulisi jämptisti laskettuna aikanaan, pidin näitä vain harvinaisen voimakkaina harjoitussupistuksina). Mutta sitten, noin klo 2.35, lapsivedet hulahtivat sänkyyn; yllättynyt kommenttini taisi olla niinkin omaperäinen kuin ”Oh!” Komensin unentokkuraisen Miehen tuomaan pyyhkeitä – hassu kiikutti pienen käsipyyhkeen. Käskin aika ankaralla äänellä tuomaan paljon pyyhkeitä, ja koikkelehdin sitten kylpypyyhe jalkovälissä kylppäriin (kokolattiamattoa varoen, nääs) valuttamaan lisää lapsivesiä. Klo 2.40 olen soittanut sairaalaan ja saanut luvan tulla ”näytille”, kun kerran ne lapsivedet olivat menneet. ”Mutta älkää vielä tuoko sairaalakassia, ei se vauva vielä tänään synny, passitamme teidät varmasti tarkastuksen jälkeen takaisin kotiin,” sanoi kätilö puhelimessa. Jassoo, mistäs tiedät? 

Supistukset alkoivat nyt tehdä kipeää, joten Mies viritti selkääni TENS-laitteen ja soitti taksin. Ja kyllä, sairaalakassit (yksi äidille, toinen lapselle ja kolmas Miehen kameralaukku) otettiin mukaan; auton turvaistuin sentään jätettiin vielä kotiin. Parissakymmenessä minuutissa University College Hospitaliin, jossa meidät kirjattiin sisään klo 3.20. Automatkalla supistukset tulivat jo muutaman minuutin välein ja saivat puuskuttamaan – siitä huolimatta en sietänyt vääntää TENS:iä ykköstasoa voimakkaammalle. Ja vempeleessä oli sentään kuusi voimakkuusastetta!

2. luku: Supistaa, supistaa

Sairaalassa menimme kaikesta valmistautumisesta huolimatta ensin väärään kerrokseen… mutta synnyttäjien vastaanotto olikin yöaikaan samassa Maternity & Fetal Assessment Unitissa, missä olin käynyt sweepattavana. Vastaanotossa istunut kätilö huomasi papereista, että samalle päivälle oli varattu aika synnytykseni käynnistystä varten, ja muistan, että hän hölmönä kysyi, olimmeko nyt jo tulleet käynnistykseen. Doh, kolmelta aamuyöllä, supistuksista kaksinkerroin – mitäs luulet?! Pääsimme toimenpidehuoneeseen odottamaan osastolle pääsyä.

Vietimme tuolla ”odotushuoneessa” ikuisuudelta tuntuvan ajan, mutta todellisuudessa se tuskin oli tuntia – puoltatoista pidempi. Supistukset olivat nyt jo kovat ja tulivat jatkuvalla syötöllä: puuskutin pystyasennossa ikkunalautaan tai Mieheen nojaten, en kärsinyt istua enkä varsinkaan maata. Taisin tuossa vaiheessa jo olla pari senttiä auki, ja kätilöt päättivät, ettei meitä lähetettäisi enää kotiin (no shit, Sherlock?), koska käynnistys oli joka tapauksessa buukattu samalle päivälle. Välillä yksi kätilöistä kävi päivittämässä synnytysosaston tilannetta; pääsisimme osastolle heti, kun meille olisi saatu huone siivottua. 

Tässä vaiheessa vielä toiveikkaasti huohotin, josko meillä olisi mahdollisuus päästä vesisynnytyshuoneeseen, mutta kätilö sanoi, ettei vesisynnytys onnistuisi, koska lapsivedet olivat menneet. Kun synnytyshuone vapautui (ehkä aamuviiden paikkeilla?), könysimme sinne hissillä aina välillä hengittämään pysähtyen – ne supistukset kun oikeasti tulivat koko ajan. Huone oli iso, siellä oli sänky, sähköllä liikuteltava lepotuoli Miehelle, vauvan ”vastaanottopiste” kaikkine hilavitkuttimineen sekä oma kylppäri. Huohotin haluavani ainakin jumppapallon, jossen altaaseen pääsisi; mutta kun pallo sitten tuotiin huoneeseen, huomasin, etten tykännytkään pomputella sen päällä. Ilokaasuakin jouduin itse pyytämään ennen kuin kätilö näytti, miten kaasutin toimi. Putkesta oli onneksi helppo imeä, siihen ei kuulunut ällöttävää naamaria niin kuin olin (suomalaisissa) kuvissa nähnyt. Seuraavat kolme – neljä – viisi tuntia, loputtoman pitkän tuntuisen ajan, imppasin ilokaasua ja pärryytin TENS-laitetta aina supistuksen tullessa – ja niitähän tuli. Synnytysvalmennuksessa oli sanottu, että supistusten välillä ehtisi rentoutua ja koota voimia seuraavaa supistusta varten. Paskanmarjat, sanon minä: minun supistukseni ainakin tulivat niin taukoamatta, että ehdin yhden loputtua vain puuskuttaa ”nyt tulee seuraava!” ennen kuin oli taas impattava lisää. Osa supistuksista oli sentään vähän iisimpiä kestää kuin toiset; muistan pystyneeni arvioimaan, oliko tulossa oleva supistus ankara vai helppo. (Älkääkä muuten kysykö, auttoivatko ilokaasu ja TENS; ei aavistustakaan, mutta en uskaltanut olla ilmankaan.) 

Huoneessa oli kanssamme koko ajan oma reipasotteinen (liki pelottava) afrikkalaiskätilömme Jackie sekä enkelimäisen kaunis kätilöopiskelija Anna. Muistelen, että alkutunnit puhisin ja puuskutin enimmäkseen jalkeilla Mieheen, sänkyyn tai ikkunalautaan nojaten omassa synnytysmekossani, mutta jossain vaiheessa Jackie sai minut houkuteltua vaihtamaan sairaalakaapuun ja siirtymään sänkyyn ja käyrille. Alatietutkimuksen mukaan olin auki nelisen senttiä. Jackie sanoi, että ensisynnyttäjillä aukeamiseen yleensä menisi ainakin tunti per sentti, joten meillä olisi vielä pitkä päivä edessä. Jossain vaiheessa meille kävi esittäytymässä osaston vastaava lääkäri, reipas ikäiseni nainen, sekä minun synnytyksestäni vastaava lääkäri, aivan jumalattoman komea nuorimies – kutsuttakoon häntä vaikka Dr Rossiksi. Naislääkärin muistan sanoneen aamusta, että lapsi saataisiin kyllä syntymään vielä tämän vuorokauden puolella.

Viitisen tuntia ilokaasua jatkuvaan supisteluun impattuani aloin olla aika puhki. Järkeilin, että tarvitsisin voimia ponnistusvaihetta varten, ja koska kätilön mukaan siihen olisi vielä tunteja,  ajattelin, etten jaksaisi pelkän ilokaasun voimin enää pitkään. Siispä pyysin Mieheltä lupaa epiduraaliin. Dziisus, mitähän sanomista hänellä siihen oikeasti oli?! Mutta niin itsevarmasti olin etukäteen suunnitellut lääkkeetöntä synnytystä, että epiduraalin pyytäminen tuntui luovuttamiselta. 

3. luku: Epiduraalin autuus

Nukutuslääkäri tuli esittäytymään: hauskaa, sama Katie oli ollut nukuttamassa minua aiemmassa laparoskopiassani pari vuotta sitten. Hän kertoi tänään olevan hänenkin syntymäpäivänsä, joten hänkin luotti siihen, että Eddie syntyisi vielä saman päivän aikana. Itse epiduraalin pistämisestä en muista muuta kuin että nojasin Mieheen ja että Katie kehui minun pysyneen paikallani oikein hyvin supistushorkasta huolimatta. Ja se epiduraali: mikä autuus! Kivut katosivat silmänräpäyksessä. Jaloista meni tunto, mutta pystyin silti kipristelemään varpaitani, ovelaa. Sain epiduraalipumpun; aina kun kivut tuntuisivat palaavan, nappia painamalla saisin lisäsatsin, mutta yliannostuksen vaaraa ei olisi, sillä pumppua saattoi käyttää vain kerran parissakymmenessä minuutissa. Kertonee jotain Katien ammattitaidosta, että taisin koko koettelemuksen aikana yrittää ”yliannostella” epiduraalia vain kerran. Sain epiduraalin muistaakseni joskus yhdentoista maissa, ja se tosiaan poisti kivut niin, että sain hetkeksi torkahdettuakin sillä aikaa, kun Mies oli santsaamassa lähikaupasta lounasta itselleen ja urheilujuomaa minulle.

Epiduraalin laittamisen jälkeen minun käskettiin pysyä makuulla ja käyrillä, siis toinen monitori mittaamassa vauvan sydänääniä ja toinen supistuksia. Dr Ross halusi myös kytkeä vauvan päähän scalp-anturin, kun olin auennut pari senttiä lisää – ja ilmoitti: ”Täällä näkyy mustaa tukkaa!” Hassua – mielikuvissani meidän vauvamme oli aina syntynyt vaaleana. Scalp-anturista muistan, ettei se meinannut pysyä paikoillaan sitten millään, Dr Ross joutui ahertamaan jalkovälissäni useampaan otteeseen. Samoin muistan ärsyyntyneeni sormeeni kiinnitetystä pulssimittarista: jostain syystä ne eivät usein toimi meikäläisellä, ja tämä alkoi piipittää aina, kun ei pystynyt lukemaan pulssiani. Muistan heittäneeni piipittävän rakkineen seinään ainakin kerran (kun pelottava kätilömme oli poissa huoneesta) ja toisella kertaa taas Mies kytki sen omaan sormeensa, kun minusta ei lukemaa saatu ja piipitys sai mutsikokelaan hermostuksissaan karjumaan… 😉

Epiduraalin sivuvaikutuksiin saattaa kuulua vauvan sydänäänien hidastuminen, ja niin kävi meillekin. Kätilön soitettua hälytyskelloa huone täyttyi silmänräpäyksessä lääkäreistä ja hoitajista: sen seitsemän silmäparia tarkkaili sydänäänimonitoria ja reipas vastaava lääkäri selitti meille, mikä oli homman nimi. Sitä kun ei oikeastaan tiedetty; vauvan sydänäänet hidastuivat aina välillä muutamaksi minuutiksi, mutta palautuivat sitten ennalleen. Jos lapsella olisi jokin isompi hätä, pulssi ei palautuisi niin nopeasti niin ennalleen, lääkäri rauhoitteli. Hän veikkasi, että joko vauva puristi aina välillä napanuoraa kädessään tai se oli kiertynyt lapsen kaulan ympärille. Apua, minä säikähdin – erään tuttavan vauva oli tukehtunut napanuoran kietouduttua kaulan ympärille. No, Eddien sydänääniä tarkkailtiin koko ajan ja leikkaussalikin oli valmiina, jos hätäsektioon jouduttaisiin. 

4. luku: Hei, me synnytetään!

Kätilö soitti hälytyskelloa sydänäänten hidastuttua muistaakseni kahdesti. Kolmannella kerralla pikainen alatietutkimus totesi kohdunsuun olevan nyt auki sen vaaditut kymmenen senttiä, ja yhtäkkiä huoneeseen iski pyörremyrskyn kaltainen hoppu: vastaava lääkäri päätti, että lapsi otettaisiin ulos samantien. Hän selitti pikaisesti, että koska kohdunsuuni olikin äkkiä auennut (kolmessa tunnissa kuusi senttiä! Ilmankos, kun supistukset olivat olleet niin rajuja), lapsi yritettäisiin saada nopeasti ulos pihtisynnytyksellä, normaaliin ponnistusvaiheeseen ei nyt olisi aikaa sydänäänten hidastumisen vuoksi. En ehtinyt edes säikähtää, kun jalkani oli nostettu pidikkeisiin, väliliha leikattu, pihdit ilmeisesti asennettu paikoilleen (puristin silmät kiinni) ja käskettiin ponnistaa, kun tuntisin seuraavan supistuksen. Muistan hädissäni vastanneeni, etten tuntenut supistuksia, joten Dr Ross kertoi, milloin olisi ponnistettava. Ja sitten, kahdesti ponnistaen, sen seitsemän silmäparin tuijottaessa tuheroani ja  Dr Rossin kiskoessa vauvaa päästä, Eddie solahti ulos kutakuinkin kello yhdeltä iltapäivällä, piirun verran alle kaksitoista tuntia siitä, kun olin herännyt kotona supistuksiin.

Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ehtinyt säikähtää sitäkään, että Eddie tuli maailmaan sinisenä ja velttona. Sain hänet sekunneiksi rinnalle (taas omaperäisiä kommentteja: ”Oh my god, oh my god!” taisivat olla ensisanat esikoiselleni), minkä jälkeen heppu kaapattiin hierottavaksi, lisähappea saamaan ja tarkkailuun. Muistaakseni tässä vaiheessa sain syntocinon-piikin jälkeisten synnyttämistä nopeuttamaan (se siitä luonnonmukaisesta 3. vaiheesta: kun olin jo menettänyt jonkin verran verta episiotomian ja pihtisynnytyksen takia, jälkeiset haluttiin hoitaa alta pois mahdollisimman nopeasti ja vuodoitta), ja komea Dr Ross alkoi jalkovälissäni painella vatsaani ja, en tiedä, vetää napanuorantyngästä istukkaa ulos? Jälkeisten synnyttämisessä ei muistaakseni kestänyt kauaa, ehkä kymmenisen minuuttia. Dr Ross kysyi, halusinko nähdä istukan. Toki; se oli iso, harmaa, sienimäinen mytty. Lääkärin mukaan se saatiin ulos kokonaisena.

Kun Eddie oli muutamassa minuutissa elvytetty terveen punakaksi (Miehen seuratessa vieressä) ja hän oli päästänyt ensikiljaisunsa, rääpäle laskettiin puolityhjän ilmapallon kaltaiseksi muuttuneelle vatsalleni, josta hän itse määrätietoisesti ryömi rinnalle ja alkoi imeä. Vastasyntynyt! Omatoimisesti! Se tuntui aika järisyttävältä. Sitten vastaava lääkäri tuli selittämään, miksi pihtisynnytykseen päädyttiin niin nopeasti, ja samaan aikaan jalkopäässä Dr Ross alkoi kursia alapäätäni takaisin paikalleen; olin kuulemma saanut toisen asteen repeämän episiotomiahaavan lisäksi. Vastaava lääkäri pyyteli anteeksi, että oli tehnyt omavaltaisen päätöksen pihdeistä niin äkkiseltään – mutta kuten lopputuloksesta olimme todistaneet, pojulla oli ollut kovat paikat ja siksi hänet oli pitänyt saada ulos mahdollisimman nopeasti; jos kohdunsuuni ei olisi auennut niin vauhdikkaasti, olisin todennäköisesti joutunut leikkauspöydälle. Meillä upea, täydellinen poika sylissämme ei tietenkään ollut mitään nokankoputtamista pikaisesta päätöksenteosta. Lapsi sai heti syntymänsä jälkeen vain 5 Apgar-pistettä, joten ymmärsimme nopean toiminnan välttämättömyyden; elvytyksen jälkeen viisi minuuttia syntymästä Eddie oli jo yhdeksän pisteen vauva. Syntymäpainoksi kirjattiin 3 630 grammaa, pituudeksi 53 senttiä ja päänympärykseksi 34 senttiä: pitkä, hoikka ja pienipäinen pojuliini siis.

UCH:ssa vastasyntyneitä ei pestä, vaan vauvakinan annetaan imeytyä ihoon. Olisimme halunneet antaa napanuoran sykkiä loppuun, mutta elvytyksen takia se ei onnistunut – vaikka toisaalta no nonsense -kätilömmekin oli jo etukäteen sanonut, että täällä napanuora leikattaisiin parin minuutin kuluttua syntymästä, siihen ei voisi vaikuttaa. Ai? Meille oli kyllä kerrottu sairaalan synnytysvalmennuksessa muuta. No, ei enää väliä. Eddien ollessa elvytettävänä Mies tosin sai ”leikisti” leikata napanuoran, eli se oli tarkoituksella jätetty aika pitkäksi niin että isä saattoi halutessaan nyrhiä sen lyhyemmäksi. Jossain vaiheessa muksu sai myös K-vitamiinipistoksen; totesimme, että tyypin maailmaantulo oli jo ollut sen verran traumaattinen, että yksi piikki sinne tai tänne tuskin saisi heppua suunniltaan. Olimme oikeassa; jätkä ei tainnut piikistä hätkähtääkään.

5. luku: Osastolta toiselle

Vietimme synnytyshuoneessa kai tunnin, pari synnytyksen jälkeen sillä aikaa, kun Dr Ross kursi keskittyneen näköisenä toosaani takaisin käyttökuntoon (tuskin siinä tuntikausia meni, vaikka aika pitkältä tuntuikin) ja me odotimme tilan vapautumista vuodeosastolta. Jossain vaiheessa pelottava Jackie-kätilö käski meidän pukea Eddien omiin vaatteisiinsa ja muistan hätääntyneeni, kun varaamamme vaatteet eivät tuntuneet kätilöä miellyttävän: olisi kuulemma pitänyt olla alle hihaton tai lyhythihainen body ja sen päälle potkupuku, kun me olimme varanneet vain pitkähihaisia bodyja ja potkuhousuja… Suomalainen viirumyssynikään ei tuntunut kätilöä vakuuttavan, voi voi. Yhteisvoimin saimme kuitenkin rääpäleen puettua ja vällyjen alle läpinäkyvään muovikehtoonsa. 

Mies kyseli, josko maksullisia yksityishuoneita olisi vapaana. Kyllä, yksi oli, mutta se oli fiinimpi televisiollinen huone, joka maksaisi peräti £500 yöltä. Tuossa vaiheessa minä vielä kursailin ja ehdotin, että odottaisimme, vapautuisiko edullisempia £250:n huoneita vielä tämän illan aikana. Sanoimme siis pelottavalle Jackielle ja enkelimäiselle Annalle kiitokset ja näkemiin, ja meidät kärrättiin ensin tavalliselle osastolle, jossa oli käytävään avautuvissa loosheissa aina neljä petiä ja verhot ympärillä. Viereinen sänky oli tyhjänä, mutta vastapäätä kävi puheenporina, kun molemmissa sängyissä taisi olla isommanpuoleisten aasialaisperheitten jälkeläisiä suvun ihastelevana. Mies päätti, että oma rauha olisi saatava ja sanoi, että halusimme oman huoneen, maksoi mitä maksoi.

Ennen huoneenvaihtoa Miehen sisko, joka sattui olemaan Lontoossa työmatkalla, riensi pistäytymään meitä moikkaamassa ja toi Eddien ensimmäisen vauvalahjan, dinosauruskuvioisen bodyn. Sitten meitä taas kärrättiinkin jo yksityishuoneeseen, josta fiinin tekivät kai puiset seinäpaneelit, taulutelkkari, vuodesohva (Miehelle), tallelokero ja oma kylppäri. No, telkkari toimi nykien ja netti vielä hitaammin… Hupaisaa maksaa niistä 250 puntaa ekstraa simppelimpään yksityishuoneeseen verrattuna (halvemman huoneen kun erotti tästä kalliista kai vain TV ja nettiyhteys). Mutta mitä väliä, olin niin hormonihuuruissa, että Wimbledonin tennisturnaus telkkarissa meni toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos; minä ennemmin ihmettelin kupeittemme hedelmää, jonka olin juuri pusertanut sisuksistani ulos. Aina välillä yritin imettää. Heppu tuntui hoksaavan imemisen alkeet samantien; kunpa äidin rinnat vain olisivat olleet yhtä yhteistyökykyiset. Ternimaitoa niistä taisi jonkin verran vielä heruakin, mutta itse maidon nousu antoi odottaa itseään 4. päivään (mutta se on jo uuden tarinan aihe).

Synnytyspäivän iltana onnistuin seitsemän desin verenhukasta ja siitä johtaneesta 76:n hemoglobiinista sekä virtsakatetrista huolimatta hoippumaan pyörtymättä suihkuun (okei, välillä piti huilata ja suihkuttelukin taisi enimmäkseen suoriutua istuma-asennossa) ja kaipa me yöllä jonkin verran nukuimmekin. Välillä sain ruokaa (Mies ei, vaan joutui hakemaan murkinansa lähi-Mäkkäristä ja sushibaarista) tai joku tuli mittaamaan verenpainetta tai ruumiinlämpöä.  Muuten saimme olla aika lailla omassa rauhassamme, mikä sekin tuntui aika järisyttävältä: ihan kuin joku luottaisi siihen, että me noviisit osaisimme pitää tuollaisen rääpäleenpätkän hengissä ilman ammattilaistahojen holhousta! Mutta niin vain kummasti kävi. 

6. luku: Kotia kohden

Eddien ensimmäisenä aamuna italialainen ystäväni E, joka on töissä UCH:ssa, tuli katsomaan meitä ja pitämään seuraa siksi aikaa, kun Mies lähti hakemaan kotoa turvaistuinta. Meille nimittäin oli kerrottu, että ellei lopputarkastuksessa löytyisi mitään yllättävää, pääsisimme kotiutumaan samana iltapäivänä. E:ltä Eddie sai lahjaksi hienon raidallisen unipussin. Muksun kuulo testattiin ja lastenlääkäri tarkasti tyypin kiireestä kantapäähän, minä sen sijaan jouduin odottamaan virtsakatetrin ja kanyylin poisottoa tuntitolkulla. Muistuttelin niistä hoitajia, mutta kuulemma kellään jututtamallani ei ollut auktoriteettia poistaa värkkejä, vaan he vain lupailivat muistuttaa vastaavaa kätilöä… Äh. Peukaloita pyöritellessämme The Food Chain -tuttavani J ehti vielä hänkin tulla meitä moikkaamaan. J:ltä Eddie sai kortin ja äiti vinkin, että vauvan terävät mutta pikkuruiset kynnet voisi lyhentää pureskelemalla. Voi apua! 

Vihdoin joskus kolmen jälkeen perjantaina pääsimme lähtemään sairaalasta. Olin pukenut Eddien samoihin keltaisiin villavaatteisiin, jotka äitini oli neulonut minulle 40 vuotta aiemmin ja joissa on sairaalasta kotiutunut myös siskoni ja hänen kolme poikaansa. Sairaala-aikanamme Lontooseen oli laskeutunut 30 asteen helle, ja muistan seisseeni pöllämystyneenä Tottenham Court Roadilla Miehen pyydystäessä taksia ja ihmetelleeni, miten tästä eteenpäin. Mutta niinpä vain kotiin päästiin, ja Eddien vauva-arki saattoi alkaa.