Sweeeeeeeeep, vol. 3

Lauantain toisesta käynnistysyrityksestä lähtien olen yrittänyt pysytellä käskyjen mukaisesti pystyasennossa, liikkeellä ja välttäen sohvalla lantio lysyssä löhöilyä. Sunnuntai meni sitten saunaa kuuratessa, maanantai kävelyretkellä lähimmälle high streetillemme lounaalle, kauppojen alennusmyyntejä katsastamaan sekä vielä kakkukahvillekin, ja eilisenkin jaksoin aloittaa mammajoogalla lantiota pyöritellen ja muitten, hieman epäkypsempien mammojen sekä ihanan joogaopettajani Taran onnea matkaan -toivotuksia vastaanottaen. Kävin myös neljännessä akupunktiossa, jossa tällä kertaa kokeiltiin sähköimpulssejakin (enpä ollut moisista kuullutkaan) sekä sain mukaani akunastat, joilla pitäisi painella käsien ja jalkojen induktiopisteitä. No, käsien nastat eivät suostuneet pysymään paikoillaan kuin pari tuntia ennen katoamistaan jonnekin UCH:n käytäville.

Akupunktion jälkeen lampsin sairaalaan kolmatta sweep-yritystä varten. Tällä kertaa Mies ei töiltään päässyt mukaan – tai niin vielä tuossa vaiheessa kuvittelin. Mutta liekö johtunut tähtien asennosta vai mistä, että sekä sairaalan labour ward että birthing centre olivat niin tupaten täynnä, että synnyttämään tulleita naisia jouduttiin ohjaamaan myös meikäläisen Maternity & Fetal Assessment Unit -klinikalle, ja me ei-niin-kiireelliset tapaukset istuimme vain odotushuoneessa silmät pyöreinä ihmettelemässä, kun enemmän tai vähemmän vaikeroivia synnyttäjiä kärrättiin ohitsemme tutkimushuoneisiin. Minulta kesti kaksi ja puoli tuntia päästä vastaanotolle; onneksi oli kirja mukana, ja onneksi Mies, otettuaan onkeensa muutamasta varsin f-painoitteisesta tekstiviestistäni, älysi ehdottaa koukata töistä päästyään sairaalan kautta, jos vaikka vielä sattuisin olemaan siellä. Olinhan minä, vaikka yhdessä vaiheessa jo päätinkin pyytää rekisterini takaisin ja lähteä kotiin. Ihana Mies sai fiilikset rauhoiteltua ja lantionikin ylös tuolista. 

Kun sitten vihdoin viimein pääsimme sisään tutkimushuoneeseen, tämänkertainen kätilö oli onneksi aivan ihana, niin kokeneen oloinen Ros, että voin hyvinkin kuvitella hänen päästäneen maailmaan jo ikätovereitani. Hän kutsui minua koko toimituksen ajan ’darling’iksi ja ’my love’ksi ja vitsaili heti alkuun, että hänellä oli tosi pienet kädet ja että hän oli kuuluisa sweepistään. Bless! 

Verenpaineeni huiteli stressiodotuksen jälkeen 134/67:ssä, mikä oli Rosin mielestä ihan hyvä, mutta omiin tasoihini nähden korkea; proseduurin jälkeen se oli 116/76. Mainitsin kätilölle lauantaina oikeaan käsivarteeni ilmestyneestä ihottumasta; Rosista se ei näyttänyt sopivan raskaushepatoosioireisiin, mutta varmuuden vuoksi hän kuitenkin otti verikokeen maksa-arvojen mittaamiseksi. Kerroin myös toisesta viime päivien epämukavasta vaivasta: olen alkanut kasvattaa peräpukamia, argh. Ros pahoitteli, että ne ovat varsin yleinen loppuraskauden vaiva ja kehotti mainitsemaan ne synnytyksessä siltä varalta, että joutuisin välilihanleikkaukseen. Pukamat kuulemma yleensä katoavat synnytyksen jälkeen eikä niihin tässä vaiheessa kannata käyttää voiteita, varsinkaan kun ne eivät ole puhjenneet tai tulehtuneet. Ros ei tuntunut uskovan voiteitten tehoon oikein muutenkaan.

Sweep oli taas, no, mitä oli: epämukava, muttei varsinaisesti kivulias. Puristin silmiä kiinni ja yritin rentouttaa lantion lihaksia; hyvä kai niin, sillä Mies nauroi jälkeenpäin, että Rosin ilmeet toimenpiteen aikana olivat sellaiset, että häntä hirvitti katsoa runnomistani. Mutta oikeasti: mieluummin  kävisin tuossa vielä viidesti kuin lähtisin lääkkeelliseen käynnistämiseen. Se nyt kuitenkin on seuraavaksi edessä…

Ros sanoi, että kohdunsuuni oli edelleen niin kiinni, että hän juuri ja juuri sai yhden sormen ujutettua sisään; ei siis suurta edistystä lauantaista. Kohdunkaula oli kuitenkin pehmentynyt ja lyhentynyt parisenttiseksi, mikä toivottavasti tietäisi hyvää lääkkeellistä käynnistystä silmälläpitäen; Ros lohdutti, että tällaisissa tapauksissa prostaglandiini yleensä aika nopeasti avaisi kohdunsuun ja pääsisimme tositoimiin. Ja muksukin on nyt laskeutunut aika hyvin lähtökuoppiin – jipii, sohvanvälttelystäni on siis ollut ainakin jotain hyötyä! Kysyin, arveliko Ros meillä olevan enää minkäänlaista mahdollisuutta vesisynnytykseen. Ros myönsi epäilevänsä sitä, sillä vaikka joskus prostaglandiinisupon tai -geelin jälkeen altaaseen pääsisikin, supistusten pitäisi siinä vaiheessa olla säännöllisiä ja kohdunsuun ainakin 5 cm auki, ja labour wardilla, jossa kaikki lääkkeelliset käynnistykset tehdään, on vain yksi synnytysallas. Mikään ei tietysti estäisi meitä kysymästä huomenna sairaalassa, josko allashuone olisi vapaa ja mitä päivystävä lääkäri olisi mieltä. No, ehkä jätän sen bikiniyläosan suosiolla kotiin.

Sairaalakeikan jälkeen alapäätä jomotti ja mieli oli maassa, eikä se tänäänkään ole siitä vielä oikein noussut. Nukuinkin huonosti, supistuksia turhaan ounastellen. Väsyttää, kolottaa, ihottumaa kutittaa. Ilmakin on harmaa ja sadetta odotteleva. NCT-ryhmämme kahdeksasta pariskunnastakin viisi on jo saanut vauvansa, ja kuudetta käynnistellään tänään. Olen siis kärsimätön – ja toisaalta nyt vähän hermona, kun alkaa selkeästi näyttää siltä, että lääkkeelliseksi tämä käynnistäminen menee. Kunpa se nyt edes sujuisi sutjakkaasti… Onneksi moni teistä mahtavista lukijoista on kokenut saman ja lohduttanut, ettei se niin kamalaa ole! Jospa siis käyttäisin tämän, kenties viimeisen virallisesti lapsettoman päiväni psyykkaamalla itseäni sitä varten. Kohta me tavataan, Eddie…. jos vain kaikki menee hyvin.

Joogamama rv. 39+5. Hups, tulipas epätarkka kuva.