Syksynvihaajan syksy

Minä en ole syksyihmisiä. Voisinpa jopa mennä niin pitkälle, että voisin julistaa vihaavani syksyä, sillä se tarkoittaa pimeitä aamuja ja iltoja, sadetta, kurjaa harmautta ja talven odotusta. Talvi olisi muuten vielä syksyäkin pahempi, mutta talven alkaessa ainakin tietää seuraavaksi kevään koittavan ja jo joulun aikaan päivät alkavat pidentyä. Mutta syksy, se vain tuntuu loputtomalta. Minusta ei ole tunnelmoimaan pehmoisista villapaidoista ja tuoksukynttilöistä.

Olen myös kaamosmasentuja, ja se on yksi syy siihen, miksi alunperin karistin Suomen tomut jaloistani: ensimmäisenä syksynä Lontoossa tajusin, että heureka, voinkin selvitä syksystä järjissäni, jos siihen ei kuulu loskaa, räntää eikä sysipimeää marraskuuta. Ei syksy Lontoossakaan ole lempivuodenaikani, mutta sen jaksaa huomattavasti paremmin, kun luonto ei kuole ympärillä (täällähän ovat puistot vihreinä vuoden ympäri) eikä taivaalta läimi vaakasuoraan sitä hemmetin räntää.

Tämä syksy on kuitenkin ollut jopa tämän syysyrmyilijän mielestä tähän asti aika mainio. Intiaanikesä jatkui pitkälle syyskuulle, ja senkin jälkeen päivät ovat olleet enimmäkseen kuulaan aurinkoisia, leppeän leutoja ja armeliaan vähäsateisia. Ruska ei täällä päin palloa ole ollenkaan yhtä upea kuin Suomessa, mutta vilahduksia siitä sentään näkyy siellä täällä. Takapihalla kukkaloistokin jatkuu, koska yöhallat antavat vielä odottaa itseään.

Emme ole saaneet otettua Eddien ensimmäisestä syksystä yhtä söpöjä ruskakuvia kuin eräät muut bloggarit, mutta tässä muutama tunnelmakuva Lontoon syksystä 2013:

Oliivipuummekin tekevät ensimmäistä kertaa hedelmää!

Päivän pakollinen Eddie-otos: äitiyspakkauksen ohuempi toppahaalari on vihdoin päässyt käyttöön ja herättää paikallisissa mutseissa ihastuksensekaista kateutta.