Taas neuvolassa

Kävin taas toissapäivänä neuvolassa. Uusi kätilö, Eve, koska edelliskertainen Carol ei työskentele perjantaisin ja minä olin toivonut perjantaiaikaa. Muita testejä ei tehty kuin virtsakoe (OK) ja verenpaine (109/63, eli erittäin OK). Sen sijaan käytiin läpi edellisen kerran testien tulokset ja Eve vastaili lukuisiin kysymyksiini. 

Eve totesi nt-ultran tuloksistani, että kaikki näytti hyvältä, ja kysyi, halusimmeko lapsivesitutkimusta. No emme, koska todennäköisyydet olivat niin mitättömät ja lapsivesitutkimuksessakin on riskinsä. Joulukuisten verikokeitteni tulokset olivat kaikki myös OK; hemoglobiini oli 12.4, joten sain käskyn yrittää pitää sitä yllä, koska se raskauden edetessä joka tapauksessa laskisi ja liian alhaisena olisi vaaraksi synnytyksessä. Verensokeri oli 4.8 eli siedettävien rajoissa sekin (alle 6 on hyvä). En kuulemma tarvitse mitään erikoisseurantaa, mitä nyt tuon jo buukatun erikoislääkäripalaverin ystävänpäivänä korkean ikäni takia. 

Valitin unettomuutta ja jalkakramppeja, erityisesti öisin. Neuvoksi edelliseen sain lopettaa näyttöruudun katselun (sekä TV että tietsikka, blaah) tuntia ennen nukkumaankäymistä… Ei tule tapahtumaan. Maitoa voisi juoda ennen nukkumaanmenoa, se muka rauhoittaa. Ja tonic-veden kiniini saattaa joittenkin lähteitten mukaan auttaa kramppeihin! Saas nähdä. Ja jos vastaostamani (ja piakkoin arvostelemani) raskaustyyny ei sattuisi minulle sopimaan, voisin parantaa nukkumisasentoa laittamalla pienen tyynyn toisen kankun alle ja siten siirtämällä painopistettä vähän pois vatsan, isojen verisuonten ja selkärangan päältä. 

Kyselin myös, miksi mahdoin olla jo niin paljon isompi kuin muut 17-viikkoiset odottajat, joten Eve mittasi sen häpyluusta kohdun yläreunaan -mittauksen, jolla on jokin nimikin, ja sanoi minun olevan normaalien mittojen sisällä. Jotkut vain pullahtavat ulos aiemmin ja ulommas kuin toiset. Kerroin lihoneeni odotusaikana tähän mennessä nelisen kiloa, johon Eve kommentoi, että suositeltava raskaudenaikainen painonnousu oli 9 – 12 kg. O-ou. 

Raskausajan liikunnasta kätilö suositteli kävelyä parhaaksi liikuntamuodoksi, ja samoin mammajoogasta voisi olla apua lantion liikutteluun ja vetreyttämiseen synnytystä varten. Mammapilateksesta hän ei tiennyt – mutta koska meidän lähellä on tarjolla molempia, kokeilen varmaan kumpaakin. (Olen harrastanut pilatesta jo toistakymmentä vuotta, joten tahtoisin mieluusti jatkaa nytkin.)

Antoisin keskustelu käytiin synnytyspaikkavaihtoehdoista; kuten jo aiemmin kohkasin, olen pähkäillyt valintaa birthing centren ja labour wardin välillä. Eve sanoi, että lääkäripalaverissa voisimme puhua asiasta yksityiskohtaisemmin, mutta korkean ikäni takia olisi mahdollista, että pääsyni birthing centreen tyssäisi siihen; ikärajaa oltiin juuri muuttamassa, mutta se heilui jossain 39 – 42 vuoden tienoilla. Toisaalta labour wardissa, joka siis on lääkärivetoinen ”all bells and whistles” -osasto, on myös yksi synnytysallas ja sielläkin toki saa niin luonnonmukaisen synnytyksen kuin mitä itse sietää. Birthing centressä taas ei voi saada epiduraalia eikä spinaalia, mutta kaikki muut kivunlievityskonstit ovat käytössä. Ja tärkeintä: osastolta toiselle pystyy tarvittaessa toki siirtymään, ei äitiparkaa sentään jätetä kärsimään kipuihinsa, jos ilokaasusta ei ole tarpeeksi… Synnytys saattaa silloin vain kestää hetken kauemmin, jos kesken kaiken lähdetään sitä karjuvaa mutsia siirtelemään. Jos tulee sektion tarve, sitten tietysti siirretään birthing centrestä labour wardiin mitä pikimmiten. 

Mieshän on kovasti sitä mieltä, että ei mitään pienintäkään ylimääräistä riskiä, labour wardiin vain, jos siellä on niitä lääkäreitä. Itse olisin kallellani vähän luonnonmukaisemman birthing centren suuntaan – haluaisin kovasti veteen lillumaan enkä ainakaan halua yrittää synnyttää makuuasennossa. Siis JKMH. Mutta saa nähdä, mitä tohtori sanoo parin viikon päästä. Ehkä tämä on vain teoreettista pohdiskelua eikä minua vanhusta päästetä muualle kuin labour wardiin tai ehkä geriatriselle osastolle…

Joudun pistäytymään kätilön juttusilla vielä reilun viikon päästä, sillä – jipii jipii! – lennähdämme ensi kuussa mini-babymoonille Marokkoon ja haluan lentoa varten lääkärintodistuksen, jota ei voi saada kuin korkeintaan viikkoa ennen lentämistä. Ei sitä virallisesti vielä 19. – 20. viikoilla tarvitsisi, mutta kun kerran näytän viikkojani edistyneemmältä, en halua ottaa laiturillejäämisen riskiä. Ja sitten olisi se pelottava rakenneultra ja lääkäripalaveri ystävänpäivänä… Ja 25. viikolle minun on järkättävä treffit GP:ni eli yleislääkärin kanssa… Ja huhtikuussa (huhtikuussa!!!) olisi seuraava kätilöneuvola. Dziisus, minähän olen (toivottavasti) jo ryhävalaan kokoinen siihen mennessä!