Verta, hikeä ja kyyneleitä

…eli päiväkodinaloitus Eddien tapaan

Vähänkö dramaattinen otsikko, vai? No on, mutta myös (valitettavan) tosi. Antakaas kun mä selitän:

Eddie on ollut päiväkodissa nyt kolme ”viikkoa” eli kuusi aamua. Hoitopaikka on ihana, pieni Montessori-päiväkoti, jossa on vain 2 – 4-vuotiaita – täällähän mennään kouluun jo 4 – 5 -vuotiaana. Alle 3-vuotiaat ovat omassa ryhmässään alakerrassa, jossa heillä on iso, valoisa huone täynnä erilaista puuhailtavaa: palapelejä, kirjanurkka, autoja, dinosauruksia, minikeittiö, maalausteline ja välineitä muiden kädentaitojen harjoitteluun. Huoneesta on myös ulko-ovi pienelle etupihankaistaleelle, jossa on minitrampoliini, pikkuinen liukumäki, hiekkalaatikko ja varjoisa nurkkaus, jonne yleensä on rakennettu junarata tai vastaava. Lapset saavat itse valita tekemisensä ja välipala-aikansa, ja aamuryhmän ainoa aikataulutettu sisäaktiviteetti on lauluhetki noin yhdeltätoista, minkä jälkeen tenavat vaihtavat sisätossut ulkovaatteisiin ja leikkivät viimeisen vajaan tunnin ulkona. Aamuryhmän lapset on haettava puoleenpäivään mennessä.

Eddien ryhmässä on hänen hoitopäivinään vain yhdeksän muuta lasta (joista tyttöjä kaksi ja yhdet identtiset kaksoset), kolme hoitajaa ja yksi harjoittelija, ja ryhmässä on ihanan rauhallinen fiilis, kun tilaa riittää ja kaikki lapset pystyvät keskittymään tekemisiinsä eivätkä joudu pahasti kilpailemaan hoitajien huomiosta. Eddien ryhmän hoitajista yksi on afrikkalainen, toinen espanjankielinen ja kolmas intialainen, ja ryhmän johtaja on koko päiväkodin erityistukea tarvitsevien lasten pääope, mikä myös rauhoittaa ainakin meikäläisen mieltä. Lapset ovat keskiluokkaisen alueemme tapaan varsin homogeenistä sakkia: Eddien lisäksi ryhmässä on yksi puoliksi puolalainen kaksikielinen lapsi ja toinen puoliksi intialainen (mutta vain englantia puhuva), ja yläkerran isompien ryhmässä olen bongannut ainakin kiinaa puhuvan tytön, mutta muut näyttävät aika peruskalpeanaamoilta. Henkilökunta onneksi suhtautuu kaksikielisyyteen ihanan kannustavasti ja pyysi meitä laatimaan Eddielle tutuimpien suomenkielisten lausahdusten sanaston, jotta he voisivat välillä puhua ipanalle suomea.

Eddie on ryhmänsä toiseksi nuorin ja ainoa, joka ei vielä puhu. Hän on myös ainut, joka on ollut tähän asti vain kotihoidossa ainoana lapsena – muut samaan aikaan aloittaneet ovat olleet joko perhepäivähoidossa tai ainakin heillä on vanhempia sisaruksia, joilta ottaa oppia. Edmundo onkin selkeästi ryhmän ”vauva”, joka touhuaa omiaan, ei ota vielä kauheasti kontaktia muihin muksuihin ja jolla on eniten vaikeuksia jaksaa istua paikoillaan lauluringissä. Jonkinlaista edistystä muutamassa viikossa sentään on jo nähtävissä, kun kersa alkaa tottua päiväkodin tyyppeihin ja rutiineihin.

Eddie on alusta asti mennyt päiväkotiin ihan mielellään ja uteliaana: nykyisin hän jo kipittää innoissaan portaat alakertaan ja alkaa nauraa höhöttää, kun ulkokengät vaihdetaan sisätossuihin. Leikkihuoneeseen sisäänmenoa hän kuitenkin jostain syystä ujostelee ja sahaa naulakoilta huoneeseen johtavaa käytävää edestaas useamman kerran, ennen kuin uskaltautuu sisään. Ei hän kuitenkaan takerru lahkeeseeni, vaan sisääntultuaan lähtee reippaasti leikkimään, yleensä autoilla tai keittiöllä.

Ensimmäisenä päivänä vietin koko kolmituntisen huoneen sivussa rivissä muiden äitien kanssa. Eddie kävi välillä moikkaamassa ja hakemassa minua mukaan leikkeihin, mutta jäi leikkimään muiden lasten rinnalla, kunhan olin alkanut leikin hänen seuranaan. Toisena päivänä siirryin suurimmaksi osaksi nurkan taakse, mutta pysyin samassa huoneessa. Kolmantena aamuna pääsin ensin oven taakse käytävään ja sitten jopa tunniksi kahvilaan. Neljäntenä ja viidentenä päivänä minut lähetettiin kotiin jo kahdeksi tunniksi, ja eilen kuudentena päivänä istuin huoneen nurkassa puoli tuntia, minä aikana muruseni tuli moikkaamaan tai haki minua katseellaan kai kahdesti, minkä jälkeen sanoin heipat ja tulin hakemaan ipanaa normaaliin kotiinlähtöaikaan. Edistys etenee!

Minusta näyttää siltä, että Eddiellä on ollut hoidossa mukavaa ja mielenkiintoista joka päivä, mutta ei se silti tarkoita, että alku olisi mennyt ihan leppoisasti… Ensimmäiset kolme aamua olin aikamoinen tuskanhiki niskassa, sillä jokainen päivä oli edellistä pahempi! Ensimmäisenä hoitopäivänään ipana sai pienet raivarit siitä, että käsienpesuvedellä leikittyään ja vaatteensa kasteltuaan vieras täti yritti tulla iholle ja vaihtaa vaatteet. Toisena päivänä syy raivareihin oli kiellossa mennä leikkimään sillä käsienpesuvedellä. Ja kolmantena päivänä, kun mussukkani oli kastellut kaksi vaatekertaa ja värjötteli siksi viluissaan ulkoleikkien aikana eikä ollut edes tajunnut syödä välipalaa, kun kukaan ei ollut asiaa erityisemmin vahtinut, hän veti kotiinlähdön hetkellä elämänsä pahimmat itkupotkuraivarit (eteisessä, tietysti kaikkien muiden lasten ja vanhempien keskellä) potkien tavarat hyllyiltä ja iskien nenänsä lattiaan sellaisella voimalla, että veri lensi. Tarvittiin kahden aikuisen voimat, ennen kuin pikku raivopää saatiin vyötettyä rattaisiinsa.

Mun kultamussukka, iltojeni ilo, pieni päivänsäteeni.

Neljäntenä aamuna, kuten arvata saattaa, äitiä hieman arvelutti koko hoitoon lähtö. Mutta päiväkodin ovella poju ei taaskaan ollut itse moksiskaan, ja kun juttelin pitkään sekä Eddien ryhmän johtajan että koko päiväkodin johtajan kanssa, sovimme, että he yrittävät mahdollisuuksiensa mukaan pitää jässikän erossa vesipisteestä, kun taas minä huolehdin siitä, että ipanalla on mukanaan useampi vaihtovaatekerta. Hoitajat myös lupasivat varmistaa, että Eddie syö välipalaa, jottei olisi puoleenpäivään mennessä ihan näännyksissä. Ja kas! Neljäs päivä meni ilman ensimmäistäkään porua, Edster ei koskenutkaan veteen, söi nätisti hedelmää ja otti äitinsä vastaan tyytyväisenä ja reippaana. Huh helpotus.

Tällä viikolla viidentenä päivänään Edgardo hermostui vähäsen ulkona toisen pojan otettua hänen rekka-autonsa ja eilen, kuulemma hyvin menneen aamun jälkeen, poju päästi porun, kun tulin häntä hakemaan, ja nyyhki sitten koko matkan kotiin – jossa alkoi nauraa nähdessään ulko-ovemme. Näkisinpä pääsi sisään, rakas lapsi….

Joululahjatoive (huomio, mummit ja kummit!): ihana Montessori-henkinen palapeli, jonka palasista voi tehdä mallien mukaan useita eri kuvia.

 Vähän kuumottava päiväkodin aloitus siis – mutta uskon ja luotan kyllä vakaasti, että kyllä se tästä. Hoitohenkilökunta tuntuu tuolla ihanan sydämelliseltä ja nyt, kun he ovat tutustuneet Eddieen ja huomanneet, että hän ehkä tarvitsee vähän enemmän huomiota kuin vanhemmat ja paremmin itseään ilmaisevat kersat, luotan kyllä heidän hoitoonsa sataprosenttisesti. Joka aamu poika menee hoitoon reippaasti eikä ole itkenyt perääni, kun olen lähtenyt – syyt hänen raivareihinsa sentään ovat olleet jossain muussa kuin erossa äidistä.

Eri huolenaihe sitten on, että hoidon aloittamisen jälkeen pulusemme on alkanut saada liki päivittäisiä raivokohtauksia milloin mistäkin turhanpäiväisestä asiasta. (Toissa yönä: peitto jäi oven väliin, kun natiainen tassutteli yöllä sängystään äidin ja isin väliin jatkamaan unia. Eilen: halusin nostaa lapsukaisen ruuan jälkeen pois syöttötuolista. Sitä paruttiin, riuhdottiin, potkittiin ja lyötiin kämmeniä pöytään ainakin puoli tuntia.) Koska hän ei kuitenkaan tunnu roikkuvan minussa tai isässään aiempaa enemmän eikä hermostu hoitoon viemisestä, en jaksa uskoa, että syy raivareihin olisi päivähoidossa. Mussukkamme on vain tainnut varttua tahtoikään – oh joy. 

***

Eddie has been going to the nursery for six mornings now, and I’m hoping the worst is behind us. For the first three days, though… Well, it wasn’t a disaster, as every morning he went in happily and played nicely alongside the other nine kids (all of whom, bar one, are slightly older than him). But for three days he had a worse tantrum each day, culminating in banging his nose so badly he had a nosebleed (in front of other children and their parents, delightful). On the fourth day, then, I understandably felt a little apprehensive, but had a good chat with the lovely head teacher of Eddie’s room as well as with the manager of the whole nursery, and they agreed to give him a little more individual attention – after all, he is the only one there who doesn’t yet speak, so he must feel a tad frustrated at times. And alas! The fourth day went swimmingly, and the fifth and sixth days this week well too. Phew. Fingers crossed that the blood, sweat and tears are behind us now!