En ole varmaan ainut karvan verran yli neljäkymppinen uranainen, joka sai tarpeekseen nousukiidosta. 

Työni oli mielenkiintoista, vastuullista ja minulla oli melko vapaat kädet tehdä työtä. Palkka ja edutkin olivat kohdallaan. Mutta kun ei vaan napannut. Kahdeksan tuntia palaverista toiseen juoksemista, täyteen kalenteriin ”tää on tehtävä nyt heti” töiden lisäämistä, sähköposteja ja venyviä projekteja.

Työn merkitys katosi. Tunne siitä, että kaikki asiat olivat koko ajan kesken, teki työstä ahdistavaa. Koskaan ei ollut aikaa luovaan ajatteluun. Työpaikalla pädettiin merkkivaatteilla, -kelloilla, -käsilaukuilla, -autoilla ja trendiharrastuksilla. Pomot tulivat kipeinäkin töihin, koska imago. Viikonloppuisin meilejä tipahteli, kun porukka hoiti niitä lukemattomissa kokouksissa saamiaan nakkeja, koska arkisin ei ehtinyt.

Tuli sellainen vahva, kuka ei kuulu joukkoon, fiilis.

Koska olen sellainen sanoista tekoihin muija ja sarjainnostuja, rupesin nopeasti tekemään kaikenlaisia suunnitelmia ja toteuttamaan niitä. Ensimmäinen oli ammattijärjestäjän koulutus, sitten innostuin värianalyyseista ja kävin värikonsultin koulutuksen. Kokeilin onneani myös vaatteiden kotimyynnin kanssa ja se ei todellakaan mennyt ihan niikuin strömsöössä. Melkoista rimpuilua ”mikä musta vois isona tulla” ajatusten kanssa. Oma kuntoilutausta ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin innokkaampi. Olin joku vuosi takaperin hurahtanut aivan triahtloniin ja sitä kautta ajauduin urheilukamppeiden jälleenmyyjäksi. Maahantuoja yllytti perustamaan verkkokaupan tapahtumamyynnin kylkeen ja innostuin kovasti ajatuksesta.

Keväällä 2016 luin työkkärin sivuilta, että Riihimäessä haetaan paikalliseen Lidliin osa-aikaisia myyjiä ja BIM! siinä se oli. Osa-aika yrittäjyyden ja osa-aika kaupan myyjän yhdistelmällä uskaltaisin tehdä hurjan hypyn päivätyöstä yrittäjyyteen. Haaveena oli, että pyöritän niin kauan verkkokauppaa, kunnes ammattijärjestäjän hommat alkaisivat lyödä leiville. 

Siinä muutaman työkaverin ja pomon leuka loksahti, kun eräänä kauniina päivänä irtisanoin itseni.

Alusta asti olen nauttinut ruokakaupan duunista mielettömän paljon. Fyysinen työ tuo kunnon unet ja kroppa on hyvässä kunnossa. Työtä on paljon ja sitä tehdään kovalla tahdilla. Ihan parasta on se, että kun yksi laatikko on hyllytetty tai pullonpalautuskone pesty, on homma todellakin siinä. Ei tule kuulkaa kyselyitä jälkikäteen sähköpostilla, että muistinko nyt konsultoida kaikkia osapuolia ja onko ohjeet päivitetty ja mikä on implementoinnin aikataulu ja johtoryhmän käsittelyn päivämäärä. Päivät on täynnä tehtäviä, jotka valmistuvat ilman jälkipyykkiä. Palavereja ei ole lainkaan (luojan kiitos). Työpuhelinta eikä työsähköpostia ei ole. Työkaverit ovat mahtavia, palkalla ei ole niin paljon merkitystä, kun työyhteisö on toimiva ja työ monipuolista.

Luulin ruokakaupan palkan olevan järkyttävän pieni ja siinä koin kyllä positiivisen yllätyksen. En nimittäin ollut tajunnut kuinka perusteellinen suomalainen verotussysteemi on. Veroprosentti tipahti niin paljon, että ero vanhan ja uuden palkan käteen jäävässä osuudessa on naurettavan pieni. Että tämäkö se hinta oli stressaavasta työstä, pitkistä päivittäisistä työmatkoista ja yleisestä ahdistuksesta? 

Ja ne asiakkaat, ihan huikeita tyyppejä, oman kylän tavallisia ihmisiä, jotka arvostavat hyvää palvelua, heittävät herjaa ja tulevat tutuksi. Työmatkani kestää 10 minuuttia kävellen, per suunta. Elämän laatu nousi 100% ja aikaa elämälle on paljon enemmän.

Apua! miksi en uskaltanut jo aikoja sitten vaan hypätä pois ja aloittaa alusta?

Päivi Anttikosken kirjoittama juttu 20.12.2016 ”Uran ei tarvitse perustua paremman aseman ja palkan tavoitteluun – siirtyminen työelämässä alaspäin voi olla elämässä askel eteenpäin” Hesarissa kolahti kovaa. Koen itseni juurikin työelämän downgreidaajaksi, koska tykkään tehdä töitä, enkä varsinaisesti halua tehdä vähempää kuin aiemminkaan. Downsiftaaminen ja joogaaminen Goalla ei vaan ole mun juttu.

Matka jatkuu..