Salamatkustajan Satu aloitti hauskan postaussarjan, jossa kirjataan ylös ajatuksia tulevasta kuukaudesta, ja mahtava tyyppi kun on, laittoi idean jakoon. Tämä sopii mulle tosi hyvin, koska en pidä päiväkirjaa, ja vauvavuonna kalenterikin on jäänyt siihen kassiin, jonne sen viimeksi laitoin odottamaan hetkeä, kun istuisin kahvilassa ja vauva nukkuu, ja sitten kirjoittelisin sinne tärkeitä asioita. Hah!

Juuri tähän hetkeen tämä sopii ihan erityisen hyvin, koska tällä viikolla en ole ehtinyt kirjoittamaan mitään muuta, ja sormet on jo ihan tuliset, niin keskimmäinen sanoisi. Tämä on niin helppo ja kiva, että senhän kirjoittaa tässä samalla kun Otso keittää puuroa ja noi pienemmät just nyt jotain kiljuu keskenään ehkä vielä seuraavat kuusi minuuttia!

(toim. huom. täällä käytiin just seuraava keskustelu:
O: Niin että tulisitko sä nyt jo pöytään kun lapset on jo melkein syöneet ja tää puuro alkaa olla kylmää?
A: Ai mitä, en mä tiennyt!
O: No mä pyysin sua syömään kymmenen minuuttia sitten ja sä vastasit siihen että ihanaa, tää onkin jo valmis…)

Eli: joka kuukauden ensimmäinen päivä kymmenen asiaa alkavasta kalendaarisesta ajanjaksosta. Joka kuukausi samat kysymykset, mutta toivottavasti eri vastaukset!

Nythän on jo maaliskuun toinen päivä, mutta viime yönä olen nukkunut ja muistan vielä eilisen.

Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus: 
Ei tämä ollutkaan ihan niin helppo, koska mikä sitten on aamu? Se, kun menin nukkumaan vahvasti aamuyön puolella luettuani ihan älyttömän hauskaa käsistä, ihan fiiliksissä mutta liian myöhään, enkä sitten enää saanutkaan unta. Vai se, kun vauva siitä sitten heti heräsi ja olikin koko loppuyön sitä mieltä että nyt ei oo reilua tämä öinen tissien maaginen katoaminen, eikä tyyntynyt silläkään että ne lopulta täysin poikkeuksellisesti otettiin esiin (Otso kyllä hoitaa hänen yöheräämisensä, mutta ei se estä mua nauttimasta äänenlaadusta). Vai se, kun seuraavaksi keskimmäinen heräsi järkyttyneenä koska joku oli piilottanut hänen rusinapakettinsa (??) ja esikoinen oksensi.

En siis varsinaisesti herännyt maaliskuun ensimmäisenä aamuna, eikä ollut ajatustakaan.

Tämän kirjan aion lukea:
Tällä hetkellä luen Katriina Huttusen Surun istukkaa. Seuraavaksi kiinnostaa Emma Puikkosen Lupaus.

Työasia, jonka aion saada valmiiksi:
Sen älyttömän hauskan käsiksen editoinnin.

Työasia, jonka tiedän roikkuvan puolivalmiina vielä tämän kuukauden jälkeenkin:
Toivottavasti ei mikään, hoitovapaalla ei ollut tarkoitus tehdä kovin paljon töitä, ja tämä mikä nyt on tekeillä menee huhtikuun ensimmäisellä viikolla painoon. Menee menee!

Lausahdus, josta saan juuri nyt energiaa arkeeni: 
#ilmastovaalit!

Ruoka, jota aion kokeilla:
En aio kokeilla mitään! Viimeksi kun kokeilin tilanne päättyi siihen että kaikki itkivät paitsi Otso, koska Otso on rauhallinen ihminen. Syödään siis tohupastaa.

Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten olen laittanut aikaa tämän suunnitteluun ja nyt se viimein toteutuu: 
Tälle kuukaudelle ei ole suuria suunnitelmia, mutta tärkein ja odotetuin tapahtuma on se, että Hämeentie suljetaan lopullisesti yksityisautoilta 4.3. ja remontin jälkeen siitä tulee joukkoliikennekatu. Tämä on suuri askel kohti kestävämpää kaupunkia, ja myös henkilökohtaisesti tärkeää. Jos Otso tekisi tämän kuukauden kympin, hän voisi laittaa Hämeentien tähän. Otso, tee!  Hämeentie on meidän juttu. Tärkeää!

Asia, joka tuntuu ristiriitaisimmalta:
Tämä blogi!
Mun on ollut aina mahdotonta kirjoittaa edes päiväkirjaa. Pikkuteininä jätin usein kivojakin asioita tekemättä ettei sitten olis velvollisuutta kirjoittaa niistä. Tai sitten jos teinkin joskus jotain, kirjoitin siitä miksi en nyt aio kirjoittaa siitä (sittemmin olen käynyt terapiassa.) Mutta kirjoittaminen vain kirjoittamisen vuoksi on ollut edelleen vaikeaa, on sellainen pakkomielle että pitäis selittää kaikki taustat ensin. Puhumattakaan siitä, miten paljon jokainen oma lause hävettää. Oon siis kirjoitellut itselleni kolmetoistasivuisia selostuksia siitä että nyt en selosta mitään, kirjoitan vaan, nyt se alkaa, tästä ihan keskeltä. Repinyt kolmetoista sivua pois, kirjoittanut saman kahdellekymmenelle. En edes tiedä kuinka monta moleskinea oon tällä tavalla saanut hiudutettua pelkiksi kansiksi (miettikää mikä hiilijalanjälki tälläkin neuroosilla!)

Mutta nyt, ihan yllätyksenä, kirjoittaminen onkin ollut ihanaa!
Sen sijaan se, että oikeastaan haluaisi kirjoittaa koko ajan, ja samalla on aika vaikea löytää aikaa kirjoittamiselle (etenkin nyt kun olen päättänyt olla kiireetön ihminen!), se kyllä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, sellaista että pitäisi. Puhumattakaan somesta. Se ei ole mun juttu, mutta jos ei blogia jaa missään kuka sitä sitten lukee. Ja tää ilmastoasia saa yllättäen haluamaan sellaistakin. Että joku lukisi!

Yksi tavoite, joka on mahdollista saavuttaa:
Että koko alkuvuoden kestänyt koko perheen sairastelukierre loppuu nyt. Onhan se mahdollista!

Minkä asian haluaisin lasteni muistavan tästä kuukaudesta:
Yhteiset metsäretket ovat alkuvuonna jääneet vähiin, ks. edellinen vastaus. Toivoisin, että päästäisiin eväiden kanssa seikkailemaan heräävässä keväässä. Toisaalta ei ne sitä muista kuitenkaan, se on vaan ihan tavallista, mutta sen ne muistaa, että myös meidän talo menee remonttiin syksyyn asti ja nyt se alkaa. Isommat juuri nytkin istuvat ikkunalaudalla ja miettivät, koska siitä pääsee vilkuttelemaan työmiehille. Aion lainata ton asenteen.

****
Kiitos Satu, tää oli tosi hauskaa, otan tavaksi. Ja seuraavaksi houkuttelen kaikki terveet perheenjäsenet sinne metsään!