Osallistun Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen työnä -kurssille. Viime viikolla Helsingissä pidettyjen kahden lähipäivän aikana käsittelimme sukupuolentutkimusta opiskelevien työllisyysmahdollisuuksia ja -näkymiä. Nyt kun viides opiskeluvuosi pyörähti käyntiin, nämä asiat alkavat tuntumaan viimeistään ajankohtaisilta ja paineet oman osaamisen riittävyydestä kasvavat.

Perjantaina oli myös Specia ry:n uuden etätyötila SpeciaHubin avajaiset. Tilaisuudessa olivat puhumassa Demos Helsingin Cris Rowley ja Akavan Ida Mielityinen. Erityisesti Mielityinen toi esille oman osaamisen tunnistamisen vaikeudet, vähyyden ja puutteet niin osana koulutusta kuin työelämässäkin. Yliopiston tarjoamien yleisten työelämätaitojen vähyys ja erityisesti eväät oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen saivat osakseen paljon kritiikkiä myös muilta osallistujilta. Tätä työelämätoitotusta puskee muutenkin nyt joka paikasta. Ehkä tässä elämänvaiheessa sille on myös tavallista herkempi ja tiedostamattaan tarttuu kyseisen teeman kirjoituksiin vahvemmin.

Opiskelijoille kerrotaan, että substanssi tulee osata hyvin, mutta työelämä- ja käytännöntaitoja ei saa sieltä luentosalista. Ole aktiivinen järjestöissä, sillä sieltä ne todelliset taidot opitaan. Ja ne v-e-r-k-o-s-t-o-t. Suomi on pieni ja 70% työpaikoista saadaan muiden kuin työpaikkailmoitusten kautta. Tekoäly tulee ja heittää nykyisen maailman päälaelleen. Elämämme helpottuu, muutosvauhti nopeutuu ja työnkuvat muuttuvat – asiantuntijatyöstä tulee entistä intensiivisempää. Kymmenen vuoden päästä tulee vähintäänkin ymmärtää ohjelmistoja, muuten olet mennyttä työmarkkinoilla. Datan merkitys lisääntyy ja tiedosta tulee entistä vahvemmin valtaa. Ja sitten vielä se oman osaamisen tunnistaminen, brändääminen ja myyminen. Ihmiset rakastavat edelleen tarinoita ja ollaksesi mielenkiintoinen ja haluttava asiantuntija, tulisi sinun rakentaa itsestäsi brändi, kirjoittaa sivaltavia twiittejä, luoda kontakteja LinkedInissä ja kertoa arkista tarinaasi instastoorin puolella. Ja olla uutisista kaiken aikaa perillä sekä hyödyntää välimatkat pinnalla olevien podcastien tai äänikirjojen kuuntelemiseen. Tehokkuus ja ajankäyttö pitäisi pingottaa äärimmilleen, niin ettei yksikään yksittäinen vartti jää päivästä hyödyntämättä itsensä kehittämiseen. Ja tietysti pitää muistaa etsiä myös sisäistä itseään mindfulnessin avulla.

Tällä työelämäkurssilla otettiin kuitenkin vahvasti myös työhyvinvointi ja työssäjaksaminen esille. Kaksi sukupuolentutkimuksen alumnia olivat molemmat kokeneet työuupumuksen ja kertoivat oppineensa itsestään huolehtimisen vasta kantapään kautta. Kun työtä saa tehdä intohimosta, uupumus on todellinen vaara. Usein yhteiskunnallisesti aktiivisilla henkilöillä ja tällä alalla myös vapaa-ajan harrastukset ovat hyvin lähellä työtä, jolloin rajan vetäminen on hyvin vaikeaa.

Työkulttuurin on todettu kulkevan vaaralliseen suuntaan ja huolestuttavan moni nuori sairastuu työuupumukseen vain muutaman työelämävuoden jälkeen. Neuvot onnistuneeseen ja unelmien työelämään ovat vahvasti ristiriidassa toistensa kanssa. Tämä taitaa kuitenkin olla arvokysymys; millaista työelämää haluan olla rakentamassa? Haluanko mennä mukaan oravanpyörään ja kilpailla osaamisen, verkostojen, järjestöaktiivisuuden ja ajankohtaisten ilmiöiden analyysin avulla muita, tulevia kollegoitani vastaan työmarkkinoilla? Vai voisimmeko kaikki hidastaa? Mutta onko minulla oikeastaan mahdollisuutta valita ja tehdä tällaista päätöstä, jos haluan kuitenkin tavoitella unelmieni työtä ja olla osaltani parantamassa maailmaa. Kulttuuri on näennäisesti muuttumassa, mutta silti meille valmistuville toitotettavat odotukset ja neuvot ovat täysin epäinhimillisiä. Onneksi kuitenkaan 13h päivillä kerskumalla ei saa enää ihailua osakseen. Päinvastoin. Hesari kirjoitti sunnuntaina yrityksestä, joka oli rajoittanut työsähköpostiin ja -kalenteriin pääsyä iltaisin, viikonloppuisin ja loma-aikoina. Tavoitteena oli työntekijöiden jaksaminen, hyvinvoinnin ja työasioista irtautumisen edistäminen – ja tulokset pelkästään positiivisia. Tällaiset uutiset antavat toivoa (ainakin toivottavasti) pian valmistuvalle suorittajalle. Meistä halutaan oikeasti pitää myös huolta.