Onko minulla oikeus hankkia lapsia?

Jaoin pari päivää sitten facebookissa aiheeseen liittyvän Kari Enqvistin kolumnin. Aloin kuitenkin jäsentämään ajatuksiani kattavammin, sillä kyseinen aihe on pohdituttanut itseäni jo pitkään.

Maapallolla on tällä hetkellä huomattavan paljon enemmän ihmisiä kuin se pystyy kestävällä tasolla elättämään. Ja me kulutamme, tuhoamme ja saastutamme ympäristöä jatkuvasti lisää järjettömiä määriä.

Mutta jos maailmassa on jo nyt liikaa ihmisiä, kenellä on oikeus hankkia lapsia?

Ja tässä kohtaa käytän tarkoituksellisesti termiä ”hankkia”, vaikkei lasten saanti ole etenkään nykyisin enää itsestäänselvyys – päinvastoin. Hankkimisella viittaan tässä kuitenkin lapsiperheen perustamisen suunnitelmallisuuteen ja lapsen saamisen tietoiseen yrittämiseen.

Olen pohtinut paljon, onko minulla joskus tulevaisuudessa oikeus hankkia eli siis tietoisesti yrittää saada lapsi.  Täysin eri asia sitten on, saisinko lapsen. Ja haluaisinko edes saada. Mutta lähden nyt olettamasta, että joskus 5-10 vuoden päästä voisin haluta.

Jo varhaisilla kouluasteilla puhutaan väestöräjähdyksestä ja siitä, kuinka länsimaat ovat ohittaneet tämän vaiheen ja siirtyneet vakaan, ellei jopa vähenevän väestökehityksen vaiheeseen. Maailman kokonaisväestö kuitenkin kasvaa edelleen kiihtyvää tahtia (ja pitkään), sillä vaikka nykyiset sukupolvet saisivat lapsia vain murto-osan edeltäjiensä määrästä, on tällä hetkellä lisääntyvä sukupolvi niin paljon edeltäjiään suurempi. Syyttävät sormet kohdistetaan erityisesti Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan; Kiina taas esitellään hyvänä esimerkkinä yhden lapsen politiikallaan. Nopea sukupolvenkierto, heikko sosiaaliturva, kouluttamattomuus, puutteellinen perhesuunnittelu ja vanhentuneet asenteet opetetaan syiksi edelleen jatkuvaan väestönkasvuun. Kaikki nämä ollaan valmiita myös oksentamaan paperille ylioppilaskokeissa, kun kysytään syitä maapallon nopeaan tuhoutumiseen. Kun ne siellä Afrikassa lisääntyvät niin kovalla tahdilla.

 

Ihmismäärä ei kuitenkaan itsessään tuhoa maapalloa, vaan meidän kulutuksemme.

 

Viime aikoina huoli Suomen vähenevästä väestömäärästä ja heikentyvästä huoltosuhteesta on vallannut yhä enemmän mediatilaa. Seurauksena Antti Rinne kehotti ryhtymään synnytystalkoisiin vuosikymmeniä vanhan sloganin siivittämänä. Syitä etsitään kissojen ja koirien kanssa. Mutta joku tässä logiikassa mättää: maailman väkilukua tulisi pienentää ja väestönkasvu saada aisoihin, mutta samaan aikaan kannustetaan suomalaisnuoria lisääntymään ja hankkimaan lapsia jopa tuplasti kestävään, vakaan kasvun tasoon nähden. Enqvist ehdottaa kolmannen lapseen jälkeen maksettavaksi ”haittaveroa”, mutta yli kolmen lapsen taloudet ovat Nyky-Suomessa vähemmistössä ja näin vaikutus olisi suhteellisen marginaalinen.

 

Suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki on 11,5 tCO2e (2010) ja eurooppalaisessakin mittakaavassa korkea.

 Koko maailman ylikulutuspäivä on elokuussa ja suomalaisen kulutustason mukaan se olisi jo huhtikuussa. Siis jo huhtikuussa, vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana, olisimme kuluttaneet koko vuodelle varatut luonnonvarat, jos kulutuksemme olisi kestävällä tasolla. Ja kestävällä tasolla viitataan siis tasoon, jonka ympäristö pystyy tarjoamaan meille ja tuleville sukupolville ylirasittumatta uusiutumiskyvyttömäksi. Ja sen lisäksi olisi hyvä vielä huomioida solidaarisuus kaikkia muita eläviä olentoja ja asioita kohtaan.

Jos kysymystä oikeudesta lasten hankintaan laajennetaan globaaliin mittakaavaan, on asettelu tosiaan mielenkiintoinen. Länsimaat ovat läpi historian kolonisoineet, riistäneet, sanelleet sääntöjä ja kertoneet mikä on sopivaa ja kuka on mihinkin syyllinen. Ja samalla olemme häivyttäneet omaa syyllisyyttämme. Sama kaava pätee niin ilmastonmuutokseen ja väestönkasvuun, kuin useimpiin konflikteihin ja viimeisimpään pakolaiskriisiinkin. Peiliin katsominen on vaan kovin tuskallista. Tällä kertaa kerromme, että afrikkalaisten nopea väestökasvu on syypää ilmastonmuutokseen.

 

Mutta minä. Olen syntynyt ja kasvanut Suomessa. ”Perussetti”: Nelihenkinen perhe maaseudulla omakotitalossa, kaksi autoa ja koira. Kaikki sekasyöjiä ja vielä painottuen eläinperäisiin tuotteisiin. Lentotunteja on kertynyt enemmän kuin uskallan edes laskea. Tykkään myös materiasta, kuten varmaan melkein jokainen kulutusyhteiskunnan keskelle syntynyt.

Nykyisin olen opetellut tiedostavammaksi. En syö oikeastaan liha, pyrin suosimaan sato- ja lähiruokaa. Tunnen huonoa omatuntoa lentämisestä, mutta edelleen vaihtovuoden aikana olen suhaillut edestakaisin Eurooppaa. Olen pyrkinyt vähentämään turhaa kulutusta ja materian haalimista sekä pyrkinyt muistuttamaan itselleni, että vähemmän on enemmän. Vaatteiden alkuperästä ja laadusta olen nykyään tarkempi. Jokainen minut paremmin tunteva tietää, että tori.fi on lempimediani ja ostoskanavani. Ja lähes päivittäin päädyn kuitenkin kauhistelemaan muiden kulutuskäyttäytymistä, vaikka toteuttaisin itse samoja malleja.

Mutta olenko jo käyttänyt oman hiilijalanjälkikiintiöni moninkertaisesti? Vai onko myös minulla oikeus toteuttaa itsekkäitä halujani ja levittää geenejäni edelleen tähän maailmaan?

 

 

”Ympäristön kannalta suurin yksittäinen päätös, jonka yksilö voi tehdä, on lapsen hankkiminen.” Näin ympäristötieteen lehtorimme Timo Vuorisalo totesi ensimmäisten luentojen aikana. Tämä on varmasti totta ja lyö pöydältä monen muun päätöksen yhteissummankin. Vaikka kuinka vähentäisin omaa kulutustani tyypillisessä suomalaisessa kehyksessä, en silti pääse tasolle, joka olisi yhden yksilön koko kulutuksen verran pienempi kuin kestävä tai edes oma nykyinen tasoni.

Jos siis päättää hankkia lapsen, pitäisikö silloin tasoittaa hiilijalanjälkeään muulla tavoin? Pitäisikö silloin viimeistään luopua lomalennoista, asettaa vegaaninen lähiruokavalio normiksi, tiivistää asuinneliöitä ja laskea huonelämpötilaa, polkaista fillarilla töihin ja toivoa joululahjaksi vain päähierontaa?

 

Kyseisestä aiheesta tuotetaan enenevissä määrin mediasisältöä ja vapaaehtoisesti lapsettomien määrä kasvaa. (Myös termi ”lapseton” on itsessään ongelmallinen, sillä asettaa lapsen saamisen normiksi.) Kulutuskulttuuri on kuitenkin vain yltynyt sitten minun lapsuuteni. Samalla kun kirpputoripöydät pursuavat lähes käyttämättömiä tekokuituhaalareita, tulee monesta lapsesta kerskakuluttaja jo kauan ennen syntymäänsä.

 

Pitäisikö meidän siis sittenkin lapsenhankintahalukkuuden sijaan pohtia mitä olemme tehneet sen eteen, että voisimme yrittää hankkia lapsen?

 

Myös Mitä vielä, Ronja Salmi? -podcast pohti vieraineen samaa teemaa hyvin tässä jaksossa.