Tasa-arvo pois juhlapuheista

Vajaa viikko sitten koin syvää ahdistusta. Itkin ja tunsin itseni voimattomaksi, mutta samaan aikaan myös hyvin kiukkuiseksi. Eduskunta oli juuri äänestänyt ulkoministeri Soinin luottamuksen puolesta. Luottamuskysymyksestä tehtiin hallituskysymys ja ihmisoikeudet saivat väistyä hallituksen säilymisen tieltä. Jo ennen äänestystä minua oksetti miten ulkoministerinä toimiva, yhtäkään ääntä vaaleissa saamattoman puolueen edustaja, taluttaa hihnassa koko hallitusta ja Suomen poliittista järjestelmää. Kun äänestyksen jälkeen mediassa levisivät kuvat Räsäsestä ja Soinista halaamassa, uskoni Suomeen tasa-arvon edelläkävijänä ja/tai mallimaana murskaantui lopullisesti.

Samana päivänä somessa kiersi CMI:n video maailman huonoimmasta vitsistä, joka meni kutakuinkin näin: ”Mitä yhteistä on miehellä, kuulakärkikynällä, kierreviholla ja vichypullolla? – Ne kaikki päätyvät rauhanneuvottelupöytään ennen kuin nainen.” Tämä tosiaan on maailman huonoin vitsi, kuten Martti Ahtisaari videon lopussa toteaakin.

Tasa-arvo on ottanut peruutusaskelia niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Tarja Halonen varoitti jo aikanaan, että tasa-arvo on kuin viisari – se voi heilahtaa myös takaisinpäin ja siksi sen suhteen tuleekin olla jatkuvasti hereillä. Aiemmat presidentit edistävät samanaikaisesti ja edelleen intohimoisesti tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja rauhaa, kun nykyiset valtionpäämiehet (miehet tosiaan) ovat romuttamassa näitä samaisia arvoja.

 

Osana erästä kurssitehtävää luin Milja Saaren Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen tasa-arvopolitiikan strategiana (2012) -tekstiä, johon oli liitetty Sosiaali- ja terveysministeriön valtavirtaistamishankkeen loppuraportissa lueteltuja haasteita vuodelta 1999. Haasteet olivat hyvin tuttuja vielä tänäänkin; hallinnossa ilmenee vastarintaa, tasa-arvo koetaan jo-saavutetuksi, tasa-arvon merkitystä vähätellään ja sitä ei koeta todelliseksi työn sisällöksi, joka kuuluisi valtionhallinnon henkilöstön tehtäviin. Kuitenkin ajankohtaisimmaksi koin haasteen ”tasa-arvotavoitteet ja -puhe korvaavat toiminnan”. En tiedä tarvitseeko minun piirtää edes katkoviivaa eräiden hallituspuolueiden ja niiden johtajien suuntaan kuvaamaan timanttisen kirkasta yhteyttä.

Tasa-arvo on hieno sana ja se kuulostaa kivalta tavoitteissa, ohjelmissa ja juhlapuheissa. Mutta sen toistelu ei tilannetta paranna. Jopa päinvastoin. Riskit ovat samat kuin sukupuoli- ja tasa-arvonäkökulman valtavirtaistamisessa; riskinä on, että jos periaatteessa kaikki tahot edistävät tasa-arvoa, käytännössä sitä ei tee kukaan (Saari 2012). Nyt jälkikäteen oman sädekehänsä kiillottaminen ei tilannetta paranna ja tasa-arvossa ei tehdä vaihtokauppoja – etenkään perustavanlaatuisten oikeuksien ja klubien jäsenyydellä:  

“It is very little to me to have the right to vote, to own property, etc., if I may not keep my body, and its uses, in my absolute right.”

 Lucy Stone (1818-1893) 

 

Ahdistus ihmisoikeuksien ja patriarkaatin tilasta ei lakannut, lieventynyt ja kadonnut, vaikka voimattomuuden tunteen onnistuinkin karkottamaan. Näinä hetkinä olen järisyttävän tyytyväinen, että rohkaistuin hakemaan opiskelemaan sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa ja nyt olen ylpeä sukupuolentutkimuksen opiskelija.