Alussa ajattelin, että kaikki on ok, kunhan saan sen työpaikan. Päästyäni alkuun (tietenkin palkattomana harjoittelijana) ajattelin, että kyllä se tästä, kunhan saan palkkaa. Saatuani palkallisen sopimuksen ajattelin, että voin rentoutua, kunhan saan itseni yli näistä pätkäsopimuksista. Ensimmäisellä toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella ollessani ajattelin, että kyllä se iloksi muuttuu sitten, kun olen ylemmässä asemassa enkä alemman portaan korvattavissa oleva työntekijä. Nyt ajattelen, että kyllä tässä sitten voi rentoutua, kun olen markkina-asemansa vakiinnuttaneessa oikeasti kivassa yrityksessä hyvällä sopimuksella työllistettynä tekemässä niitä tehtäviä, missä olisin oikeasti hyvä, sen sijaan että teen pois toisten hanttihommia.

Toisaalta, oikeasti tiedän, ettei työelämässä varmaan koskaan pääse turvalliseen asemaan ja lepäämään laakereillaan, oli sitten toimitusjohtaja tai perusduunari tai mitään siltä väliltä. Maria Veitolan suuri oivallus on uskaltaa vaatia palkkaa. 

”Tosi pitkään minua on pidetty asemassa, että onhan noita tulijoita. ’Jos et suostu ehtoihin, mulla on pitkä lista nimiä, kenelle voin soittaa.’ Se on tosi ärsyttävä vallan muoto. On ihan perseestä, että ihmisten kunnianhimoa käytetään hyväksi.”

Ytimeltään tässä asemassa on nykyään suomessa ihan jokainen työtä jonkun muun omistamassa yrityksessä tekevä. Yrittäjä on näennäisesti vapaa, mutta toisaalta yksinyrittäjän asema on yhtälailla puun ja kuoren välissä: jos et pysty tarjoamaan projektia X hintaan Y, löytyy kyllä varmasti joku, joka tarjoaa sillä hinnalla kuin me haetaan. Todella, todella harva meistä on niin kysytyssä asemassa ja korvaamaton, että voi sanoa oman hintansa ja tehdä haluamiaan töitä kuten Maria Veitola. 

Ja jatkaen tällä tylsällä sivuraiteella, itseasiassa tällä tavalla koko markkinatalous pysyy pystyssä: työvoimaa on oltava tarjolla enemmän kuin työtä. Kun työntekijät kilpailevat työstä, palkat pysyvät alhaalla ja yritysten on helppo kasvaa.

Tähän liittyy oma uraohjeeni:

SAAT SEN MIHIN TYYDYT.

Kun työntekijä tai yrittäjä pelkää liikaa sitä, että tilaisuus menee sivu suun, tulee tehtyä tyhmiä sopimuksia. Kun haluaa epätoivoisesti miellyttää pomoa, päätyy istumaan iltakahdeksalta tekemässä töitä epäinhimillisellä deadlinella ilman iltalisiä, ylityökorvauksia tai oikeastaan edes myyntihintaa, kun iltatyösi laitetaan ilmaisina lisätunteina asiakkaalle. Pidemmän päälle näin toimiva yritys ei tule koskaan nostamaan palkkaasi, koska se ei alunperinkään ole osannut tehdä työn tekemisestä kannattavaa.

Kulttuurialalla, joka siis on omaa sarkaani, on itsestään selvää, että on olemassa tiettyjä työpaikkoja, joihin kukaan koskaan ei pääse palkallisena. Jostain löytyy aina joku, joka on valmis hommiin ihan hyväntekeväisyyshengessä, työvoimatoimiston pakottamana tai koulun pakollisena harjoitteluna.

Älä ole se tyyppi.

Töissä ollaan kolmasosa elämästä. Jos pomosi on psykopaatti, palkka ei vastaa koulutustasoasi ja jokainen työkaverisi pelkää työpaikkansa puolesta niin, että selkäänpuukottaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, kannattaako siihen tyytyä? On varmasti totta, että aina löytyy niitä muitakin tulijoita. Toinen kysymys on se, suostuuko kukaan muukaan niistä tulijoista jäämään.