Uskomaton oli eilinen Tampereelle tulo! Tämä ei unohdu ikinä. Olen tosiaan reissanut useasti, ja taas ihan pokkana ajattelin että mullahan on kaikki hanskassa kivasti. No, kävi niin että lippuluukulla oli jono, ja tuli kiire, ja katsoin kun silmälasipäinen vanhapiikamainen hapan täti printtaa lippuani ulos ja juna on lähtöviivalla asemalla. Sydän hakkasi viittäsataakolmeakymmentä,noin.  Nappasin lipun neiti-ihmisen kädestä ja rynnin ison vetolaukun, käsimatkatavaroisen ja yhden kenkäkassin kanssa kohti junaa, jälleen niitä hetkiä kun miettii kuka keksi korkkarit ja miksi en osaa enää juosta. Kerkesin junaan, huh. Huokasin syvään ja kerkesin hymyilläkkin. Lippu kädessä etsin ravintolavaunun, laitoin kapsäkit narikkaan ja aloin kaivaa lompsaa..missäs se…tossahanse oli, laitoinko mä sen kenkäkassiin, ei…tasku…ei…eee…ee-EEEEEI VIT#######!!!!!! MISSÄ!? Eipä missän ole lopsakkoa, pemalauta jurkele! EI ole todellista, siis lompakko on a),pudonnut lipunmyyntiin,b) pudonnut aseman pihalle, jossa joku lökäpöksyinen nuori on ritsannut sen ja innoissaan löytänyt vitosen käteistä, ja heittänyt loput kamat roskiin, tai joku astetta viisaampi kettu ymmärtää käyttää luottokorttiani baarissa ja tarjoaa kaikille kantakuppilan Reiskoille ja Pikeille koko illan. c) pudonnut junaan jossa kohtalo voi olla ihan sama kuten edellisessä skenaariossa. Menin,niinkuin kaikki nikotinistit, tupakalle, itku kurkussa ja kädet täristen imin mentholia henkeen ja soitin miehelleni, en muista mitä sössäsin, mutta hän tajusi tilanteen, ja lähti  samantien töistään etsimään kukkaroani. Sytytin toisen naulan arkkuun, ja kyllä tiedän etten saisi poltaa ennen leikkausta, mutta..mieti nyt. Siinä sitten noin nelisissä kymmenissä olen herra kysyi nurkasta ” Voiko suhun luottaa?” Minä hämmennyin, alahuuli väpättäen lähes kuiskaten sanoin;”tietysti..kuinka niin?” Luulin hänen tarvitsevan apua. Samaan aikaa puhelin soi uudellen. Serkkuni soitti, selitin hänellekkin tilanteen ja tajusin samalla tilanteen pahenevan, serkkuni ei ole kotona kun vasta seuraavana päivänä. En pääse millään hänen luokseen, kun ei ole sitä rahaa, en linkillä, en taksilla..en voi mennä hotelliin kun en saa ilman henkkareita huonetta…olin todella lirissä. Laitoin silmät kiinni ja ajattelin että nyt jos koskaan tarvitsen hermot kasaan. Mies tumppasi tupakan, ja yskäisi, katsoin ylös (istuin lattialla matkalaukkuni päällä). Miehen kädessä oli 50 euroa, ja käsi ojennettuna minuun päin..en tiedä miltä näytin, mutta ilme varmasti vastasi samaa kun minulle olisi työnnetty jääpuikko persiiseen.  ”Tä?” pamahti huulieni välistä. Mies heilutti rahaa ”Tässä, että pärjäät, annan sulle mun tilinumeron, näytät siltä että suhun voi luottaa, joten autan mielelläni.” Nousin ylös ja hädintusin kykenin seisomaan..otin rahan arkaillen, mutta vaihtoehtoja ei ollut. ”kiitos tuhannesti, en osaa muuta sanoa, en..muutakuin kiitos” Ääneni värisi. Mies hymyili ja sanoi että hyvää elämänjatkoa. Jäin raha kourassa suu auki tupakkakoppiin, vieressä oleva nuorinainen kuuli ja näki tilanteen, ja sanoi että hänellä on kone, että voin laitana ja voit katsoa aseman numeron ja soittaa että onko näkynyt lompakkoa. ”kiitos, mielelläni”. Olin niin nöyrä, ja niin otettu tästä kaikesta avusta, jotenkin ihminen on muuttunut skeptiseksi. Ja olen ajatellut että tässä maailmassa olet yksin, että pärjäile. Tosin ihan yhtään jeesustelematta, olisin tehnyt saman. En ole ikinä kääntänyt selkääni avuntarvitsijalle, jos vain olen voinut auttaa, silloinkin kun muut ovat katsoneet tyyliin ”nyt vedätetään”. No, muutama minuutti ja juurikun sain selville aseman numeron, mieheni soitti että lompakko löytyi, joku oli palauttanut sen lippuluukulle, oli tippunut siis. Uskomatonta. Ehkä olen tehnyt jotakin hyvää, tai jos en vielä niin tulen tekemään, nyt oli hyvä karma. Huomenna on siis lähtö liettuaan 5.30 junalla hesaan. Ja lompakko tuotiin postin toimesta aamulla ovelle, huomenta ja kiitos 🙂 Eli kaikki hoidossa. Kyllä kerkesin pelätä että kaatuu koko paska. Mutta nyt *puu ja koputus* on liput,laput, henkkarit ynnämuut valmiina ja tarkistettuna, viiteenkymmeneenkahteen kertaan. 

Nyt jännittä..maha murajaa, eikä uni viimeyönä saapunut laisinkaan, ja tuskin Nukku-Matti löytää mua ensiyönäkään, ellen ota sinistä nappia, mutten uskalla etten nuku pommiin. Uskomatonta että kaikki meni hyvin, ja mieletöntä että huomenna olen liettuassa..ja sitten leikkaus. Huh.. toivon vaan että voimat ja rohekus riittää loppuun asti, onneksi on ihana ihminen mukana, se on paljon. Enemmän kun osasin aavistaa.