Miehellä on kiire, miehellä on kiire pois

Kotimaassa. 

Jos sitä voi sellaiseksi kutsua. Sataa lunta. Pieniä, lähes olemattomia hituleita putoaa taivaalta epäjärjestykessä. Tuuli ehtii temmata jokaisen alas satavan hippusen mukaansa lukemattomia kertoja ennen kuin ne koskettavat maata, tempautuakseen jälleen väkivalloin irti asfaltista, noustakseen pyörteinä takseja, busseja tai autokytiään odottavien lahkeensuista ja kauluksista sisään.

Väkijoukossa vilahtaa kirkkaanpunaista ja käännyn kuin lieasta nykäistynä. Luonnonkuituiseen, etnokuvioituun takkiin ja liehukehousuihin sonnustautunut mies raahaa rinkkansa läpi liukuovista ja katoaa lentokenttärakennuksen sisään. Tämän kirkkaanpunainen rastavyyhti heiluu askelten tahdissa. Hieron ohimoitani ja silmäkulmien alapuolta. Päätäni jomottaa ja silmiä kuivaa pitkän lennon jäljiltä.

Sairaalasängyssä kalpeana ja mustelmilla makaavan Nikin kuva välähtää mielessäni ja saa nälästä kurnivan vatsani vääntymään. Halpalentoyhtiön listoilta yön pikkutunteina varattu vihoviimeinen peruuspaikka harvoin sisältää aterioita ja lähes pari vuorokautta sitten syödyt appelsiinit eivät enää paljoa ravitse. 

Avaan puhelimeni ja näen Besiltä tulleen kymmenkunta tekstiviestiä. Jollen tietäisi niiden sisältöä, saattaisi viestien huumoriarvo piristää sumuista mieltäni; Sujuvahkoa englantia puhuva ystäväni ei kirjoita kieltä kovinkaan mairittelevasti. Näytölle päällimmäiseksi nouseva viesti kertoo sen, minkä hahmotan sanomattakin.

Olen kusipää, koska lähdin. Tai siksi, että lähdin siten kuin lähdin.

Nyt. Aiemmin. Ennen. Huomenna. Aina.

 

 

 

suhteet oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *